Sivujen tekijä: Miika Sallinen

Sivujen tekijä: Miika Sallinen

Päivitetty 24.3.2009

Tervetuloa sivuilleni. Monet löytävät artikkeleitani enemmän tai vähemmän sattumalta, ja monia varmasti kiinnostaa, kuka on henkilö niiden takana. Elämäntarinaani en aio kertoa, mutta selitän lyhyesti, miten tällaisesta tavallisesta kemististä tuli otsonitutkija. Aloitetaan silti alusta. Synnyin Helsingissä kesällä 1977, ja tätä kirjoittaessa olen 31-vuotias. Asuin lapsuuteni pääkaupunkiseudulla, mutta ollessani 12-vuotias, perheemme muutti Iisalmeen. Palasin pääkaupunkiseudulle opiskelujen perässä vuonna 1996, jolloin aloitin kemian opinnot Helsingin yliopistossa.

Useimpien kanssaeläjien tavoin, minäkin kuulin otsonista siinä vaiheessa kun Antarktiksen otsoniaukosta alettiin kohista 1980-luvun puolivälissä. Itse olin tuolloin ala-asteella peruskoulussa. Tuolloin en mitenkään voinut arvata, miten tuo kolmiatominen kaasu vielä mullistaisi minunkin elämäni. Otsonihan on ollut otsikoissa säännöllisin väliajoin. Me tiedämme, että yläilmakehän otsonikerros suojaa meitä haitalliselta UVB-säteilyltä. Toisaalta monet ovat kuulleet sen olevan myös ilmansaaste ainakin saastuneessa kaupunki-ilmassa. Joku ehkä tietää, miten otsonoimalla voidaan poistaa hajuja esimerkiksi hotellihuoneista tai käytetyistä autoista. Otsonin antimikrobiset vaikutukset ovat myös hyvin tunnettuja ainakin mikrobiologien ja biokemistien keskuudessa. Tätä käytetään hyväksi esimerkiksi työvälineiden steriloinnissa, mutta myös esimerkiksi uima-altaiden tai juomaveden puhdistuksessa. Helsingin vesijohtovesikin puhdistetaan otsonilla. Sitten on vielä jäljellä tuntemattomin, mutta nopeinta vauhtia yleistyvä käyttömuoto: Otsoniterapia, jossa otsonia käytetään lääkeaineena mitä erilaisimpien sairauksien hoidossa.

Itse törmäsin otsonin lääkinnälliseen käyttöön ensi kertaa kesällä 1999. Isälläni oli ollut monenlaisia terveysongelmia, joihin hän oli saanut huomattavaa helpotusta erilaisten vaihtoehtohoitojen joukosta. Innokkaana kirjojen keräilijänä hän oli haalinut kirjahyllyihin tietoa kaikista häntä kiinnostavista aiheista. Niinpä myös erilaisia vaihtoehtohoitoja käsittelevää kirjallisuutta oli runsaasti. Minua aihe ei tuolloin kiinnostanut lainkaan. Veljeni oli vain sattumalta löytänyt yhden teoksen, jossa puhuttiin otsonin käytöstä, ja väitettiin sen olevan jopa parannuskeino HIV/AIDS-potilaille. Kemian- ja fysiikan opiskelijana minulta tietysti kysyttiin mielipidettä. No mitäpä minä asiasta tietämätön olin siihen sanomaan. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan, ja syksyn tullen kävinkin laitoksen kirjastossa etsimässä tietoa otsonista. Tietoa olikin erityisesti otsonin antimikrobisista ominaisuuksista. HIV on myös mikrobi, joten siinä mielessä otsonin lääkinnällinen käyttö tällaisen taudin hoidossa ei tuntunut kohtuuttoman kaukaa haetulta – tai niin ainakin luulin. Nykyään tiedä, ettei ihmiskehoa desinfioida alkuunkaan samalla tavalla kuin uima-altaita. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei otsoni silti olisi tehokasta. Vaikutusmekanismit vaan ovat erilaisia kuin äkkiseltään yli yhdeksän vuotta sitten ajattelin.

Jo hieman aiemmin oli aloittanut ympäristöfysiikan sivuaineopinnot, jossa otsoni oli tullut paljon tutummaksi muussa mielessä. Omaksi erikoisalaksi muodostui stratosfäärin (n. 16-50 km korkeudessa) otsonikerroksen tutkiminen. Silloin löysin myös artikkelin internetistä, joka pohjautui Rogelio A. Maduron ja Ralf Schauerhammerin kirjaan The Holes in the Ozone Scare. Kyseisessä artikkelissa pyrittiin kumoamaan freonien aiheuttama otsonikatoteoria tieteellisin perustein. Vaikka perusteet eivät suurelta osin olleet vedenpitäviä, kirjassa oli paljon myös asiaa. Se innosti minua tutkiman aihetta enemmän, varsinkin vuosina 2000–2001 vietin pitkiä aikoja eri tiedekirjastoissa niin kemian, fysiikan kuin ilmatieteen laitoksillakin sekä terveystieteiden keskuskirjastossa. Nyttemmin voin sanoa otsonikadosta ja erityisesti Antarktiksen otsoniaukosta paljon mielenkiintoista tietoa. Otsoniaukon syntyyn vaaditaan niin sanottuja polaarisia stratosfääripilviä, joita syntyy napa-alueiden yläpuolella van kaikkein kylmimpinä vuodenaikoina. Otsonia tuhoavat reaktiot tapahtuvat näiden pilvien pinnoilla. Niistäkin minulla olisi paljon kerrottavaa, mutta se ei kuulu tämän artikkelin aiheeseen. Talvella syntyy niin sanottu polaaripyörre. Pimeä napa-alueen ilmakehä viilenee. Toisaalta lämpimien alueiden ilmamassat pyrkivät sekoittumaan tähän kylmään ilmaan. Kun tämä sekoittumistaipumus yhdistetään maapallon pyörimisliikkeeseen, syntyy napa-alueen yläpuolelle niin sanottu polaaripyörre, joka eristää Antarktiksen ilmakehän ja pitää sen riittävän kylmänä, jotta otsonia tuhoavia pilviä voi muodostua. Otsonia tuhoavat reaktiot vaativat lisäksi auringonvaloa, ja niinpä varsinainen otsoniaukko syntyy vasta keväällä auringon noustessa. Silloinkaan kyseessä ei ole varsinainen aukko, vaan merkittävä otsonivaje, joka sekin umpeutuu viimeistään loppukeväällä polaaripyörteen hajotessa. Vastoin yleistä luuloa, otsonikerroksen aukko ei ole pysyvä, vaan se ilmestyy vain keväisin ja umpeutuu itsekseen kesään mennessä (Siis silloin kun Suomessa alkaa talvi). Jos polaaripyörre jää heikoksi, otsoniaukko jää ilmestymättä, tai siitä tulee pieni. Näin tapahtuu lähes poikkeuksetta pohjoisella pallonpuoliskolla, jossa ilmamassat sekoittuvat mantereiden ja vuoristojen takia niin paljon, että polaaripyörre hajoaa jo ennen syntymistään. Tämän vuoksi otsoniaukkoa esiintyy lähes yksinomaan Antarktiksen keväässä. Siis alueella, jossa UV-säteilyn määrä on luonnostaan hyvin vähäinen ja vain kevättalvisin, jolloin aurinko paistaa muutenkin hyvin matalalta. Tropiikissa – mistä otsonikadosta olisi huomattavaa haittaa – minkäänlaista katoa ei edes havaita.

Aiheuttaisiko tällainen luonnonilmiö sitten ihosyöpätapausten kasvua, kuten monessa yhteydessä väitetään. Vastoin yleistä luuloa otsonikato ei todennäköisesti lisäisi melanoomatapauksia, sillä nykyään tiedetään melanooman aiheutuvan enimmäkseen UVA-säteilystä. Se on suuremman aallonpituuden UV-säteilyä, jota otsoni ei pidätä, ja niinpä otsonitasojen heilahteluilla ei ole merkitystä UVA:n määrään. Toki otsonikerroksesta riippuvainen UVB:kin aiheuttaa melanoomaa, mutta sen osuus kaikesta maanpinnalle tulevasta UV-säteilystä on hyvin vähäinen UVA:han verrattuna. Sen sijaan otsonin pidättävän UVB:n määrä vaikuttaa positiivisesti erityisesti siksi, että se on ihmisen tärkein D-vitamiinin lähde. Kyseisen säteilyn vaikutuksesta kolesteroli muuttuu iholla D-vitamiiniksi. D-vitamiinin on taas havaittu useissa viimeaikaisissa tutkimuksissa vähentävän merkittävästi monia yleisiä syöpätyyppejä. D-vitamiinia tarvitaan eniten pimeä talven jälkeen, jolloin siitä on suurin puute. Otsonikatoa voi teoriassa esiintyä ainoastaan kevättalvisin korkeilla leveysasteilla – siis juuri silloin ja juuri siellä, missä D-vitamiinista on suurin puute. Näin ollen voimmekin lyhyesti olettaa, että otsonikato ei lisäisikään syöpäkuolemia, vaan päinvastoin. Se todennäköisesti jopa vähentäisi niitä. Olitko kuullut tästä aiemmin? En minäkään, ennen kuin itse selvitin asioita parin vuoden ajan.

Edellä mainittu ei suinkaan ollut ainoita asioita, joita selvitin otsonikadosta. Se on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, kuinka median luoma yleinen käsitys voi todellisuudessa olla aivan päinvastainen. Kun työskentelee tällaisten asioiden parissa, alkaa väkisinkin ajatella kriittisemmin myös muita yleisiä totuuksia. Samalla suhtautuminen uusiin ideoihin avautuu, jos ne vain osataan perustella hyvin perustein. Tämä luonnollisesti helpotti myös suhtautumistani otsonin lääkinnälliseen käyttöön. Mitään ei pidä tyrmätä ennen kuin ottanut asioista selvää. Lisäksi otsonikatotutkimus auttoi merkittävästi toisessakin asiassa: sen ansiosta minusta tuli mestari tiedon etsimisessä. Tieteellisten artikkelien viitetietokannat, kuten Scifinder Scholar tai PubMed tulivat hyvin tutuiksi. Viitteen löydyttyä osasin myös etsiä sitä verkkojulkaisuista, kirjaston kokoelmista tai tarvittaessa jopa tilata sen kaukopalveluna ulkomailta.

Eräänkin seminaariesitelmän jälkeen eräs ympäristöfysiikan professori lupasi tarkasti perehtyä esitelmäni kirjalliseen versioon. Seuraavalla viikolla hän vihjaisi haluavansa minut osastolleen töihin (kyseinen kirjallinen versio avautuu tästä linkistä). Toki se olisi kiinnostanut, mutta opintoni kemian laitoksella oli yhä kesken, ja siellä tein samanaikaisesti erikoistyötä orgaanisen kemian laboratoriossa toisessa tutkimusryhmässä. Ilmakehätutkijaa minusta ei tullut toisestakaan syystä: niin palkitsevaa kuin tutkimus aika ajoin olikin, kokonaisuutena vastarannankiiskenä oleminen ei ole helppoa. Käsityksenihän eivät vastanneet yleistä mielipidettä. Suurien muutosten saaminen olisi minun tilanteessani ollut toivotonta. CFC-yhdisteiden kiellosta oli jo tehty kansainväliset sopimukset, joita ei varmasti kumottaisi, vaikka tieto tarkentuisi. Niinpä aiheesta tehty myöhempi tutkimus olisi korkeintaan jonkinlaista ”nice to know” –tutkimusta ilman sen suurempaa käytännön merkitystä.

Lopullinen muutos opiskelu-urallani tapahtui vuoden 2002 aikana. Tuolloin isäni haavainen paksusuolentulehdus oli ärtynyt hyvin pahaksi, ja hän pyysi minua etsimään tietoa, olisiko otsonista apua siihen. Otsonin lääkinnällinen käyttö oli ollut pari vuotta taka-alalla. Sen parin vuoden aikana olin kuitenkin kehittynyt mestarilliseksi tiedonhakijaksi. Vaikka isäni vaivasta en tietoa silloin löytänytkään, useita otsoniterapiaa koskevia artikkeleita löysi tuolloin tiensä kansioideni väliin. Joulukuussa 2002 soitin Kari Viherlahdelle, joka oli jo 1980-luvulla tehnyt otsonihoitoja omatekoisilla laitteillaan. Esittelin hänelle muutamia löytämiäni tutkimuksia, ja hän ehdotti että kirjoittaisin aiheesta artikkelin johonkin lehteen. Materiaalia oli kuitenkin kasaantunut jo sen verran paljon, ettei sitä tiivistäisi edes useampaankaan artikkeliin. Syksyllä 2003 aloinkin kirjoittaa aiheesta kirjaa. Siitä oli tarkoitus tehdä korkeintaan 200-sivuinen vihkonen, mutta materiaalia tuntui löytyvän koko ajan enemmän. Samoihin aikoihin aloin opiskella myös espanjan kieltä. En mahtunut kurssille, mutta onnistuin selittämään perustelut kurssin opettajalle, ja hän hyväksyi minut ylimääräisenä. Motivaatio oli kova, ja jo joulukuussa 2003 huomasin ymmärtäväni myös kuubalaisten espanjaksi julkaisemia tutkimuksia, joita olin tuolloin jo löytänyt kymmeniä. Ei siis ihme, että kirjani kasvoi kasvamistaan. Syyskuussa 2004 pidin sitä riittävän valmiina, vaikka myönnän kyllä että viimeistely jäi pahasti kesken. Joka tapauksessa kirjani Otsoni- ja vetyperoksidihoidot ilmestyi lokakuussa 2004, siitä tuli 444-sivuinen eepos. Kirjaa tehdessäni olin jo opiskellut biotieteiden perusteita, mutta luonnollisestikaan en ollut kaikkien siinä käsiteltyjen alojen erikoisasiantuntija. Niinpä käyttämäni terminologia ei kaikilta osin vastaa yleistä käytäntöä. Yhdessä hiomattoman viimeistelyn kanssa, siinä on toki selkeitä puutteita. Siitä huolimatta kirjaani on laajasti kehuttu hyvin perusteelliseksi ja vakuuttavaksi.

Kirjani vastaanotto on ollut varsin positiivinen, joskin markkinointi ei ole ollut kovinkaan aggressiivista. Se on kuitenkin herättänyt kiinnostusta monessakin piirissä, ja minua on pyydetty luennoimaan aiheesta moniin tilaisuuksiin. Eräässä tilaisuudessa oli yleisön joukossa sattumalta eräs jyväskyläläinen yrittäjä Ari Viinikainen, joka innostui kuulemastaan. Hän oli vuosia asunut Venäjällä, ja osasi kieltä täydellisesti. Kirjastani hänelle oli selvinnyt, miten otsoniterapiaa oli tutkittu hyvin paljon Venäjällä ja erityisesti Nizhny Novgorodin alueella. Uudenvuodenaattona 2005 Ari soitti minulle, ja kysyi että lähdetäänkö käymään Nizhny Novgorodissa Venäjällä? Koko henkilö ei ollut jäänyt mieleeni millään tavoin, ja nyt tämä täysin outo tyyppi ehdotti junamatkaa jonnekin kauas Moskovasta itään. Se kuulosti niin hullulta, että eihän siihen voinut kuin suostua.

Pääsimme matkaan vasta kesäkuun alussa 2006. Matka oli menestys moneltakin kannalta. Tietotaidon ja valokuvien lisäksi saimme molemmat ylimääräisen annoksen lisää intoa. Toimme mukanamme otsonoitua öljyjä, ja hieman myöhemmin tilasimme lääkinnälliseen käyttöön soveltuvan otsonigeneraattorin. Se päätyi aluksi eräälle lääkärille, joka halusi kokeilla sitä potilaaseensa. En tässä yhteydessä mainitse tuloksista sen enempää, mutta totean, että kokeilun jälkeen ei ollut vaikeaa houkutella kyseistä lääkäriä työskentelemään edes osa-aikaisesti jyväskyläläisellä klinikalla. Jyväskylässä nimittäin asui muuan erikoissairaanhoitaja Kaarina Krogerus, joka oli jo vuosituhannen alusta asti käyttänyt otsoni suolihuuhteluiden yhteydessä. Lokakuun lopussa lähdimme uudestaan Venäjälle, ja mukana oli Kaarinan lisäksi myös terveydenhoitaja Susanna Hyytiäinen, josta tuli myöhemmin klinikan toinen hoitaja.

Kaarinan toimitilat olivat ahtaat, mutta vierestä vapautuvat kiinteistöt tarjosivat laajenemismahdollisuuden. Se kylläkin tarkoitti sitä, että myös allekirjoittanut joutui vaihtamaan alaa joksikin aikaa tutkijasta remonttimieheksi. Laajennusremontti tehtiin talvella 2006-2007. Vuoden 2006 loppupuolella tein selvityksiä ja lausuntopyyntöjä sekä Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle (TEO) että lääkelaitokselle. Vaikka otsoniterapia ei ole Suomessa virallisesti hyväksyttyä, hoitojen antamiselle ei ollut esteitä, kunhan potilaalle tehdään selväksi, että hän ymmärtää asiantilan. Jyväskylän klinikan viralliset avajaiset olivat maaliskuun alussa, ja Suomessa oli näin ensimmäistä kertaa mahdollisuus saada suonensisäisiä otsonihoitoja lääkärin valvonnassa.

Vuoden 2006 aikana alkoi Suomessa myös otsonoitujen öljyjen tuotanto eri vahvuuksina. Lisäksi toimme maahan otsonigeneraattoreita niin juomaveden valmistukseen kuin ammattilaisille erilaisiin sovellutuksiin. Lisäksi etsimme yhteistyökumppaneita, joiden kanssa voisimme franchising-periaatteella perustaa hoitolaitoksia Suomen kaupunkeihin. Tällainen liiketoiminta edellyttää yritystä, ja sen vuoksi perustettiin Suomen otsoniterapia. Aluksi epäröin lähteä mukaan tällaiseen yritystoimintaan, koska kaupallisia intressejä voidaan helposti käyttää tekosyynä, jos halutaan leimata minut epäluotettavaksi. Vaihtoehtoja oli kuitenkin vähän. Ilman minua toiminta ei kehittyisi asianmukaisesti, ja luonnollisesti myös minä halusin tehdä ammatikseni sitä mitä todella osaan ja josta olen kiinnostunut. En siis peittele sitä, että olen mukana myös hoitomuodon ympärille kehittyvässä liiketoiminnassa. Totean kuitenkin, että niin kirjani kuin suuri osa näidenkin internetsivujen sisällöstä on kirjoitettu jo paljon ennen kuin olin edes tavannut nykyisin yhtiökumppaneitani. Kirjallisen tuotantoni perusteet ovat siis ajalta, jolloin minulla ei ollut mitään kaupallisia sidonnaisuuksia.

Sinänsä en ole kovinkaan peloissani kritiikistä. Lähtökohtani on ollut kirjoittaa lähes yksinomaan julkaistusta tutkimuksista. Kerron kansantajuisesti tutkimusten menetelmistä ja tuloksista, mutta vältän ottamatta vahvasti kantaa hoidon tehoon. Yleensä tämä kannanotto on tarpeetonta, koska tulokset kertovat tehosta riittävän hyvin. Annankin lukijoiden tulosten perusteella päätellä itse, olisiko hoidosta apua vai ei. Pyrin dokumentoimaan artikkelit mahdollisimman hyvin, jotta alkuperäislähde olisi mahdollisimman helposti löydettävissä, ja näin ollen jokainen voisi tarvittaessa itse tarkistaa asian todenperäisyyden alkuperäislähteestä. Olenkin saanut paljon tunnustusta perusteellisesta tutkimuksesta ja otsoniterapian tunnetuksi tekemisestä. Toki kritiikkiäkin on tullut, mutta esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla se ei käytännössä koskaan ole perustunut mihinkään tutkimukseen, vaan lähes yksinomaan sekä tietämättömyyteen että pahansuopaisuuteen. Olenkin varmaan ainoita henkilöitä, jonka pilkkuvirheitä on kritisoitu Skepsiksen keskustelupalstalla. Yleisin argumentti epäluotettavuudestani on ollut se, että erään vaihtoehtohoidoista innostuneen ufokontaktihenkilön sivuilla mainostetaan kirjaani - se kun on joidenkin mielestä riittävä syy leimata minut samanlaiseksi. Itse olen ottanut tällaisen kritiikin pelkkänä meriittinä. Jos vastustajat joutuvat puuttumaan johonkin keskustelupalstan kirjoitusvirheeseen tai rajatiedosta innostuneeseen kirjani jälleenmyyjään, mutta eivät kykene faktoihin perustuvaan kritiikkiin, se tarkoittaa että olen tehnyt varsin vakuuttavaa jälkeä.

Yksi uskottavuuttani heikentävä seikka on ollut koulutustaustani. Minä kun kirjoitan lääketieteestä olematta lääkäri. Olen kuitenkin ylemmän korkeakoulututkinnon (FM) suorittanut kemisti, ja sivuaineina olen opiskellut paljon biotieteitä - erityisesti genetiikkaa. Tällainen koulutus ei tietenkään tee kenestäkään otsoniterapian erikoisosaajaa, mutta mikä tekee? Suomessa ei ole saatavilla laajempaa koulutusta aiheesta, joten ainoa keino tulla asiantuntijaksi on itseopiskelu. Koulutukseni taas antaa hyvän pohjan itseopiskeluun. Osaan etsiä tietoa monipuolisesti, ja ymmärrän myös varsin hyvin lääketieteellistä terminologiaa. Jos jotain en ymmärrä, osaan ottaa asiasta selvää. Tältä osin lääkärinkoulutus ei tarjoaisi etuja. Itse asiassa varsinkin Suomessa lääkäreiden biokemian tietämys on varsin heikkoa. Toki biokemiaa opetetaan, mutta lähinnä ensimmäisenä opiskeluvuonna. Myöhemmin sitä tarvitsevat lähinnä uusia hoitomuotoja kehittävät tutkijat, mutta normaali vastaanottoa pitävä lääkäri ei aiheeseen yleensä enää palaa. Pidin tässä taannoin esitelmää eräälle lääkäriryhmälle. Kerroin otsoniterapian vaikutuksesta solun energiatalouteen, ja siihen miten se stimuloi erityisesti soluhengityksessä sitruunahappokierron jälkeisen elektroninsiirtoketjuun osallistuvien entsyymien tuotantoa ja lisää täten ATP:n syntyä. Jos et ymmärrä oheisen lauseen asiaa, älä välitä. Tuosta lääkäriryhmästäkin tuli vain hymyilyä, sillä vaikka he soluhengityksen merkityksen tunsivat, olivat he jo ajat sitten unohtaneet sen tarkemmat mekanismit.

Lääkärikoulutuksen puute ei siis merkitse sitä, ettenkö voisi olla asiantuntija. Se kuitenkin merkitsee sitä, että voin olla asiantuntija vain melko teoreettisella tasolla. Koska minulla ei ole valtuuksia hoitotoimenpiteiden suorittamiseen, olen jättänyt käytännön työn niille, joilla on siihen koulutus ja valtuudet. Toki käytännön sovellutuksistakin ymmärrän paljon, sillä olen ollut seuraamassa hoitotoimenpiteitä lukuisia kertoja ja saanut itsekin otsoniterapiaa lähes kaikissa muodoissa. Vaikka kaikki otsonihoitomuodot eivät vaadikaan sen ihmeellisempiä valtuuksia, en ole ajatellutkaan ryhtyä itse otsoniterapeutiksi. Minun roolini on ollut tiedon etsiminen ja uusien hoitomuotojen tuominen Suomeen. Opastan lääkäreitä ja hoitajia, jotka suorittavat käytännön toimenpiteet. Tätä kirjoittaessa olen jälleen kerran lähdössä Nizhny Novgorodiin – jo viidettä kertaa. Nykyään sieltä ei tarvitse enää hakea tietotaitoa, sillä sitä on Suomessakin jo runsaasti. Silti vierailut Nizhny Novgorodin otsoniklinikoilla tekevät kerta toisensa jälkeen vaikutuksen myös minuun, joten pyrin järjestämään vastaavia matkoja myös muilla alasta kiinnostuneille. Klinikoita onkin viime aikoina avattu useita. Kiinnostus otsoniterapiaa kohtaan kasvaa koko ajan ja jo sadat potilaat ovat tavalla tai toisella saaneet siitä apua vaivoihinsa. Tällaista kehityksessä on ollut ilo olla mukana. Aion olla mukana jatkossakin, ja päivittää uutta tietoa säännöllisesti näille sivuille. Uusi kirjakin on työn alla. Se käsittelee otsonin käyttöä syöpien hoidossa, ja ilmestyy vuoden 2009 aikana. Toivottavasti pidät kirjoituksistani!