Menestyksellisiä tapauskertomuksia otsoniterapialla hoidetuista potilaista

Halusin kirjoittaa sinulle s-postitse kokemukseni otsonoidun veden käytöstä. Minulla todettiin heinäkuussa 2010 erittäin harvinainen verisairaus eli Polysythemia Vera. Suomalaisista noin 1/100 000 vuosittain sairastuu tähän tautiin. Tyypillistä tässä sairaudessa on kaikkien verisolujen moninkertaistuminen, jonka aiheuttaa JAK2 geenimutaatio. Sairauteen ei ole olemassa parannuskeinoa. Punasolujen ja valkosolujen liiallista määrää sekä verihiutaleiden nopeaa agregoitumista hillitään syöpälääkkeillä. Minulle määrättiin 3x 500 mg hydroxiureaa päivittäin. Tätä kuuria olen noudattanut tämän vuoden elokuulle asti. Melko nopeasti lääkehoidon aloittamisen jälkeen kaikki alkoi käydä ns. "hitaalla", keskittymiskyky katosi, puhe hidastui, lauseet saattoi jäädä kesken kun tarvittavaa sanaa ei löytynyt jne.. Kaiken päälle jatkuva väsymys. Sain käsiini Pekka Lahtisen kirjan Luojan Lääkkeet ja luin sieltä otsonin terapeuttisista vaikutuksista elimistöön. Ostin teiltä sitten veden otsonaattorin ja samalla ilmoitin lääkärilleni kontrollikäynnin yhteydessä, että lääkkeitä en enää syö. Lääkäri piti ajatusta järjettömänä ja maalaili kaikki mahdolliset uhkakuvat eteeni aivoinfarktista ja sepelvaltimoiden tukoksista. Otsonoitua juomavettä olen nyt käyttänyt 2 kk ja kahdessa viimeisessä verikokeessa veriarvoni ovat olleet lähes TÄYSIN NORMAALIT. Sairauden alussa hemoglobiini 210, hematokritti 60%(punasolujen osuus verestä), leukosyytit 40 (valkosolut) ja trombosyytit(verihiutaleet) lähes 750. Nyt vastaavat arvot 135, 45, 32, 450 sekä verenpaine 133/74!! Käsittämätöntä! Niin sanoi myös lääkäri eikä osannut itse selittää asiaa mitenkään ja kertoessani otsonista sain vain pitkän merkitsevän katseen takaisin. Toki olen muuttanut myös ruokavalioni täysin eli puhtaat jauhot, sokerit, "potut ja pastat" pois. Haluan kiittää Suomen Otsoniterapiaa ja kaikesta informaatiosta joka sivustoiltanne löytyy. Ystävällisin terveisin: Potilas xxx

Mekaanisen iskun heilauttama etuhammas

10-vuotias poika saapui Lublinin yliopistosairaalaan syyskuussa 2005. Hänen hampaansa numero 21 (toinen ylemmistä etuhampaista) oli mekaanisen iskun vuoksi lähtenyt paikaltaan pysyen kuitenkin kiinni ikenissä. Hampaan viereinen kudos oli säilynyt ja hammasjuuren kärki oli vielä täysin kehittymätön. Koska potilas vielä saapui hoitoihin nopeasti vaurion syntymisen jälkeen, päätettiin hammas yrittää istuttaa uudelleen. Hammas asettui paikoilleen kolmessa viikossa. Sitä seuranneilla kontrollikäynneillä hammas näytti säilyttäneen elinvoimaisuutensa. Kuitenkin elokuussa jälkitarkastuksessa havaittiin hammasytimessä kuolioon viittaavaa hajoamista. Hampaanjuuren kärkeä ympäröivässä kudoksessa oli krooninen märkivä tulehdus ja siitä aiheutunut avanne hampaan juuren alueella. Tämä varmistettiin myös röntgenkuvien avulla. Sen sijaan hampaan kruunun alue näytti normaalilta ja eikä se myöskään liikkunut epänormaalisti. Hammasytimen hoito aloitettiin perinteisenä mekaanisena ja kemiallisena puhdistustoimena käyttäen 2 % natriumhypokloriittia ja fysiologista suolaliuosta. Tämän jälkeen hammasta käsiteltiin 24 sekuntia otsonilla käyttäen puolalaista Ozotop®-laitetta. Hampaan juurikanava täytettiin väliaikaisesti Biopulp®-merkkisellä kalsiumhydroksidivalmisteella, joka vaihdettiin joka viikko. Vaihtojen yhteydessä suoritettiin normaalit puhdistustoimenpiteet em. kemikaaleilla ja otsonilla. Tämän hoitojakson aikana hampaan kärjen alueella ollut märkivä avanne umpeutui. Tulehdus oli harventunut leuan luukudosta, mutta toiminnallisesti ja esteettisesti hammas oli 100 % kunnossa. Limakalvot hampaan kärjen alueella olivat normaaleja eikä hammas myöskään liikkunut epänormaalisti.

Viite: Mielnik-Blaszczak & Artur Michalowski, Posttraumatic External Apical Root Resorption – Case and Treatment Report. Dental and Medical Problems 46(2): 256-259, 2009. Full text PDF

HIV-potilaan polyneuropatia

Polyneuropatia on laaja-alainen ääreishermoston toimintahäiriö. Sen tyypillisin aiheuttaja on diabetes, mutta muita syitä voi olla liiallinen alkoholin käyttö, eräät lääkkeet ja myrkyt, borrelioosi tai HIV-infektio. Polyneuropatia ilmenee sekä tunto- että liikehermoissa. Oireina on puutumista, kihelmöintiä ja tunnottomuutta varsinkin jaloissa ja etenkin iltaisin. 31-vuotiaalla miehellä oli diagnosoitu HIV-infektio neljä vuotta aiemmin. Hän ei ollut käyttänyt antiretroviraalisia lääkkeitä, koska oli ainoastaan oireeton taudin kantaja. Hän kuitenkin hakeutui lääkärin vastaanotolle, kun hänellä oli kolme päivää ollut korkea kuume, johon liittyi säteilevää kipua oikeaan sääreen sekä parestesiaa (tuntoharhoja) ja kävely muuttui vaikeaksi. Potilaan virtsassa esiintyneiden solujen määrä oli kohonnut, mutta se normalisoitui kun hänelle annettiin sulfapriimia 250 mg kaksi tablettia aina kuuden tunnin välein viikon ajan. Myös kuume katosi, mutta muut oireet pahenivat ja jatkoivat kehittymistään, kunnes kipu oli VAS-kipuasteikolla (asteikko 1-10) maksimissaan eli 10. Potilaan diagnoosiksi saatiin subakuutti demyelinoiva polyneuropatia. Potilasta alettiin hoitaa peräsuolihuuhteluilla otsonikaasulla. Neljän viikon aikana hän sai kaikkiaan 20 hoitokertaa. Kerrallaan annosteltiin 100-250 ml kaasua nostaen määrää loppua kohden otsonipitoisuuden ollessa 43 mg/l. Hoitojen jälkeen kipu oli pudonnut VAS-asteikolla Kymmenestä kolmeen, eli jo varsin lievään. Vahvat tuntoharhat katosivat kokonaan. Ennen hoitoja potilas saattoi kävellä vain hyvin hitaasti toisten avustuksella. Hoitojen jälkeen kävely onnistui ilman apua.

Viite: Gómez Padrón, T; J. Ceiro Caveda; A. Castillo Ferrer & M. E. Céspedes García, Polineuropatía en persona viviendo con VIH-sida. MEDISAN 12(2), 2008. Full text

Spondylodiskiitti eli nikamavälilevytulehdus

39-vuotiaalle potilaalle oli suoritettu disektomia eli pienimuotoinen selkäleikkaus lantiorangassa (L4-L5 välissä) olleen välilevynpullistumasta johtuneen iskiaksen vuoksi. Potilaan kivuliaat oireet kuitenkin uusiutuivat pian, ja sen vuoksi hänen selästään otettiin magneettikuvat. Niiden seurauksena potilaalle suoritettiin uusi operaatio, jossa poistettiin hermoja puristavia liiallisia sidekudoksia, nikamanviereistä lihasta ja välilevyn rustoa L5-S1 välissä. Noin kuukautta myöhemmin potilaalle tuli äkillisiä lantioselän kipuja, kuumetta ja leukosytoosia, eli huomattavaa valkosolujen lisääntymistä. Näiden vuoksi potilaasta otetaan uudet magneettikuvat, jotka paljastavat spondylodiskiitin eli nikamavälilevytulehduksen L5-S1 –välissä. Tämän vuoksi potilaalle määrätään antibioottihoitoa (kefalosporiineja ja aminoglykosideja). 30 päivän kuluttua antibioottihoito jouduttiin kuitenkin lopettamaan, koska ne olivat aiheuttaneet maksalle vakavan myrkytystilan ja potilaalle huomattavia kipuja. Koska tila vain huononi, eikä perinteisestä antibioottihoidosta ollut apua, potilas ohjattiin toiseen keskukseen, jossa hänelle ehdotettiin paravertebraalista happi-otsoni-infiltraatiota hoidettavalle alueelle. Käytännössä kyseessä on hidas happi-otsonikaasun injektio. Infiltraatioita suoritettiin kahdesti viikossa injektoimalla 10 ml happi-otsoniseosta, jonka otsonipitoisuus oli 20 mg/l. Neljännen hoidon jälkeen kipu alkoi vähentyä. 10. hoidon jälkeen kipu oli jo lähes kokonaan kadonnut, mutta varmuuden vuoksi potilasta hoidettiin vielä kahden viikon ajan, jolloin hän oli saanut yhteensä 14 hoitokertaa. Selästä otettiin uudet magneettikuvat yhden ja neljän kuukauden kuluttua, ja ne paljastivat tulehduksen kadonneen ja selän kuntoutuneen ennalleen.

Viite: Manzi, R & D. Raimondi, Risoluzione di un caso di spondilodiscite tramite infiltrazioni paravertebrali di ossigeno-ozono. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 2(1): 77-80, 2003. Linked full text PDF

Kuivat silmät

61-vuotias miespotilas saapui lääkäreiden hoitoon vuonna 2002. Hän oli kärsinyt kuivista silmistä vuodesta 1990 lähtien. Edellisinä vuosina häneen oli kokeiltu useita erityyppisiä hoitoja, mutta niillä oli ollut vain lievittävä vaikutus. Mitään systeemistä lääkitystä potilaalla ei ollut. Potilas itse kertoi joutuneensa voitelemaan silmäluomet joka aamu heti herättyään. Silmiinsä hän käytti erilaisia antibioottitippoja, voiteita ja keinotekoisia kyyneliä. Hän ei voinut poistua talostaan, jos pihalla oli liian tuulista tai ilma liian kuiva. Kirkas valo häikäisi häntä. Silmien kyynelkalvo hajosi 1-2 sekunnin välein, jonka vuoksi hän joutui jatkuvasti räpyttelemään silmiään. Potilasta alettiin hoitaa otsoni-autohemoterapialla. Hänelle päätettiin tehdä kymmenen hoidon jakso, jossa hoitoja annettiin neljän päivän välein. Häneltä otettiin 150 ml verta, joka käsiteltiin 100 ml happi-otsoniseosta, jonka otsonipitoisuus oli 30-40 mg/l. Neljänteen hoitoon saakka potilas ei tuntenut mitään kohenemista. Seuraavana päivänä neljännen hoidon jälkeen hän tunsi pientä kohennusta, mutta oli silti skeptinen, sillä hänen silmänsä oli yhä voideltu ja kuiva, vaikkakaan tuuli ei kiusannut sitä entisellä tavalla. Heti viidennen hoidon jälkeen kyynelet alkoivat näyttää normaaleilta, ja potilas saattoi pelata golfia tuulisella ja kirkkaalla ilmalla. Yöllä silmä ei ärsyttänyt ja kyynelfilmi hajosi vain 14-15 sekunnin välein. Se tuntui ällistyttävältä. Seuraavana päivä potilas lakkasi silmätippojen käytön ja huomioi, että siitä huolimatta kyynelfilmi silmän päällä kestää yhä pidempään ja pidempään, jopa 20 sekuntia. Kuudennen hoidon jälkeen silmät eivät tuntuneet enää lainkaan kuivilta ja silmäluomen reuna oli kirkas ja terveen näköinen. Seitsemännen hoidon jälkeen potilaan tila vakiintui jo normaaliksi ja hän oli valmis lopettamaan hoidot. Siitä huolimatta hänelle suoritettiin vielä suunnitellut kolme hoitoa, jonka jälkeen kyynelfilmi silmässä oli täysin normaali ja kaikki oireet olivat kadonneet.

Viite: Galoforo, A. C. & G. Tabaracci, Sindrome dell’occhio secco: Trattamento con grande autohemoterapia ozonizzata. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 1(2): 195-197, 2002. Linked full text PDF

Käsivarren infektoitunut haava ja siitä seurannut septinen kuume

29-vuotias työntekijä vahingoitti itsensä terävällä palmunlehvällä käsivarteen maaliskuussa 1936. Haava pestiin ja puhdistettiin paikallisen kirurgin toimesta samana päivänä. Seuraavana päivä käteen ilmestyi märkivä flegmoni aina kämmenestä pitkälle käsivarteen. Haavaa hoidettiin kaapimalla sitä kirurgisesti ilman sanottavaa hyötyä. Kesäkuun 23. päivä märkiminen oli hyvin ja haava haiseva. Potilas oli saanut septisen kuumeen ja hänen yleiskuntonsa oli heikentynyt. Kuume heittelehti aina 39,5 ^oC:een ja hengitys oli epätasaista. Potilaassa havaittiin merkittävä pyocyanea-infektio (vanha termi Pseudomonas aeruginosa –infektiolle). Samana päivänä potilasta alettiin hoitaa otsonilla. Viiden päivän aikana haavaa hoidettiin ulkoisesti otsonilla yhteensä 22 kertaa. Otsonipitoisuutta nostettiin asteittain 25 mg/l:sta 70 mg/l:aan. Lisäksi potilas sai otsonia peräsuolen kaasutuksina otsonipitoisuudella 25 mg/l. Neljäntenä päivänä infektio haavasta oli kadonnut. Kuume putosi 39,5 ^oC:sta 38 ^oC:een. Ensimmäisen hoitokuurin jälkeen 27. kesäkuuta märkiminenkin oli pienentynyt lähes olemattomaksi, haavan haju kadonnut, kuume kadonnut ja hengitys tasaantunut. Elokuussa annettiin vielä uusi 13 hoitoa kattava jakso, ja kuun loppuun mennessä potilas oli täysin parantunut. Arpi oli vaalea ja pehmeä. Onnettomuuden jälkeen potilas oli menettänyt yhdeksän kiloa painoaan ja niistä kuusi kiloa oli jo palautunut.

Viite: Aubourg, Paul, L'ozone en Chirurgie. Memoires de l'academie de Chirurgie 65: 1183-1192, 1939.

Lantiorangan välilevyn ulostyöntymä (alaselän kipu ja iskias): Tapaus 2.

39-vuotias nainen saapui vastaanotolle 1.11.2003. Hänellä oli ollut peräänantamatonta selkäkipua ja jalkaan säteilevää kipua erityisesti golflyöntien aikana kahden viikon ajan. Potilaalla oli ollut selkäkipuja myös aiemmin, ja viisi kuukautta aiemmin häntä oli menestyksellisesti hoidettu epiduraalisilla stereoidi-injektioilla. Potilas saattoi nousta suorille jaloille ainoastaan jalkojen ollessa korkeintaan 30 asteen kulmassa. Vasemmassa nilkassa ei ollut refleksiä eikä vasemmanpuoleisessa S1-hermossa tuntoa. Magneettikuvaus paljasti laajan vasemmanpuoleisen parasentraalisen välilevyn protruusion (ulostyöntymän) L5S1-nikamavälissä. Potilaalle suoritettiin otsoninukleolyysi, jossa hänelle injektoitiin välilevynsisäisesti 4 ml happi-otsoniseosta ja 12 ml hermosolmujen alueella. Nämä injektiot tehtiin riskien välttämiseksi magneettikuvausten avulla. Tätä hoitoa seurasi kahdesti viikossa tehtävät injektiot nikamien viereen lihaksiin yhteensä kolmen viikon ajan, jona aikana potilas sai myös fysikaalista hoitoa. Potilas koheni neljässä viikossa täysin oireettomaksi ja aloitti kolmen kuluttua päivittäisen golfinpeluun. Tuolloin magneettikuvaus paljasti välilevyn normalisoituneen täysin. Viimeinen jälkiseuranta tehtiin 15.1.2005, johon asti potilas oli pysynyt täysin oireettomana, vaikka oli jatkuvasti pelannut 18-reikäisen golfkentän kuutena päivänä viikossa.

Viite: Kumar, V. S., Total Clinical and Radiological Resolution of Acute, Massive Lumbar Disc Prolapse by Ozonucleolysis: The First Indian Case Report. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 4: 44-48, 2005. Linked full text PDF

Lantiorangan välilevyn ulostyöntymä (alaselän kipu ja iskias): Tapaus 1.

40-vuotias miespuolinen kokki saapui vastaanotolle 25.11.2003. Hänellä oli ollut kipua ja kihelmöintiä niin alaselässä kuin vasemmassa jalassakin sekä lievää jalan heikkoutta kahden kuukauden ajan. Potilasta oli yritetty hoitaa fysikaalisilla hoidoilla, levolla sekä erilaisilla tulehduskipulääkkeillä ilman toivottua tulosta. Potilas saattoi nousta ainoastaan 45-asteen kulmasta suorille jaloille. Vasemmassa isovarpaassa ja nilkassa havaittiin kohtalaista heikkoutta, ja L5-nikaman vasemmasta hermosta puuttui tunto. Magneettikuvaukset osoittivat massiivisen protruusion eli välilevyn ulostyöntymisen, joka oli hieman suurempaa vasemmalla puolella ja täytti lähes kokonaan hermokanavan. Potilas kieltäytyi kirurgisesta leikkauksesta ja perustellun keskustelun jälkeen suostui kokeilemaan otsoninukleolyysiä. Otsoninukleolyysi (otsonidisektomia) suoritettiin 28.11.2003. Siinä injektoitiin 4 ml happi-otsoniseosta välilevyn sisään ja 12 ml kipeän hermosolmun alueelle. Injektiot tehtiin magneettikuvausten avulla, jolloin neulaa saattoi seurata reaaliajassa ja täten voitiin estää mahdolliset vauriot riskialttiilla alueella. Tämän jälkeen potilas sai kahdesti viikossa injektioita nikamien viereen lihaksiin kolmen viikon ajan. Käytetty otsonipitoisuus oli kaikissa injektioissa 29 mg/l. Oireet alkoivat helpottua nopeasti ja kahdessa viikossa potilas oli täysin oireeton. Hän saattoi nousta normaalisti suorille jaloille ja vasemman jalan motoriset toiminnot niin voiman kuin tunnonkin puolesta olivat palautuneet ennalleen. 17.4.2004 suoritettiin magneettikuvaus, joka osoitti välilevyn ulostyöntymän palautuneen lähes täysin ennalleen. Viimeinen jälkiseuranta suoritettiin tammikuussa 2005, jolloin potilas työskenteli täyspäiväisesti ja oli pysynyt täysin oireettomana.

Multippeli myelooma

Multippeli myelooma on pahanlaatuinen veritauti. Siinä plasmasoluista on tullut syöpäsoluja, jotka taudin edetessä purkautuvat vereen, mutta itse kiinteää kasvainta taudissa esiintyy vain harvoin. Multippeli myelooma on krooninen syöpätauti, johon ei ole olemassa parannuskeinoa. Syöpälääkityksellä taudin etenemistä voidaan hidastaa ja sen oheisoireita voidaan lievittää. Multippelia myeloomaa esiintyy enimmäkseen melko iäkköillä potilailla. Tässäkin tapauksessa kyseessä oli 63-vuotias mies. Hänellä oli havaittu varhaisen vaiheen multippeli myelooma joulukuussa 2006. Häntä oli hoidettu alkyloivilla sytostaateilla, kuten melfalaanilla ja prednisonilla ja sen jälkeen lääkitys vaihdettiin kahden kuukauden jälkeen syklofosfamidiksi ja prednisoniksi. Näistä ei ollut apua, vaan tauti eteni koko ajan. Potilaalle kehittyi pansytopenia, eli sellainen anemian muoto, jossa hänellä oli niukasti niin puna- kuin valkosolujakin sekä verihiutaleita. Toukokuussa 2007 hänelle aloitettiin otsonihoito, jossa hän sai otsonoitua fysiologista liuosta jatkuvana suonensisäisenä infuusiona. Otsoniterapian lisäksi potilas sai temotsolomidi-sytostaattia suun kautta. Lääkitys annettiin suun kautta 20 mg kerrallaan viiden päivän välein yhteensä viisi hoitoa. Tämän jälkeen oli tauko ja uusi sykli 20 päivän päästä. Tämä jatkui neljän kuukauden ajan. Hoito alkoi tehota, sillä potilaan fyysinen tila koheni nopeasti. Hänen hemoglobiininsa, valkosolunsa ja verihiutaleensa palasivat normaaleiksi jo kuukauden hoidon jälkeen. Samoin albumiinitasot, interleukiini-6 ja seerumin M-komponentti. Neljän kuukauden jälkeen luuytimestä otettu koepala osoitti solutasojen normalisoituneen. Tämän jälkeen artikkeli meni painoon, joten tällekään potilaalle ei ole saatavilla pitkäaikaistuloksia. Koheneminen oli kuitenkin ilmeistä, ja koska multippeliin myeloomaan ei tunneta tehokasta hoitoa, näin lupaavat havainnot ansaitsevat tulla esitetyksi, vaikka hoito olikin vielä kesken.

Viite: Barco, G., Un caso di mieloma multiplo non responsivo alle comuni terapie e trattato con ossigeno poliatomico liquido (OPL) somministrato in continuo per via venosa centrale e temozolomide. International Journal of Ozone Therapy 6(2): 117-118, 2007.

Sjögrenin syndrooma

Sjögrenin syndrooma on tulehduksellinen autoimmuunitauti. Autoimmuunitaudeissa ihmisen keho toimii omia tuotoksiaan vastaan. Sjögrenin syndroomassa elimistö hylkii ulkoeritteisiä kyynel-, sylki- ja muita rauhasiaan vastaan. Taudille tyypillisiä oireita ovat nivel- ja lihaskivut. Siihen liittyvä reumatekijä voidaan osoittaa verestä. Varsinkin naisten keskuudessa tauti on varsin yleinen ja sitä sairastaa lähes prosentti kaikista naisista. Miehillä se on lähes kymmenen kertaa harvinaisempaa. Vaikka tauti voi esiintyä jo nuorella ihmisellä, se painottuu vanhempiin ikäluokkiin. Helposti tunnistettavia oireita ovat silmien, suun ja sukuelinten limakalvojen kuivuminen. Tulehduksesta johtuen näissä paikoissa rauhaset tuhoutuvat vähitellen. Tyypillisin oire on silmien kuivuminen, joka johtaa silmien kutinaan. Suun kuivuminen taas saattaa vaikeuttaa syömistä ja puhumista. Tri Faus mainitsee perinteisiksi hoidoiksi keinotekoisia kyyneliä (silmätippoja), hydroksiklorokiinia 200 mg/päivä, Omepratsolia 20-100 mg/päivä. Lisäksi vielä ei-steroidipohjaisia tulehduskipulääkkeitä, kortisonin johdannaisia antibiootteja ja antimykoottisia eli sienilääkkeitä (Atsatriopriini ja syklofosfamidi). Raportissa ollut potilas oli nuorehko nainen, joka oli vuonna 2001 tehnyt matkan Roomaan. Sieltä palattuaan hän kärsi lantion alueen kovasta kivusta, jalkakrampeista, vatsan alueen pullistumista ja huomattavasta painon alenemisesta (noin 13 kg). Useiden kliinisten testien jälkeen hänellä diagnosoitiin primaarinen Sjögrenin syndrooma yhdessä kseroftalmian kanssa (A-vitamiinista saatavan retinolin puutteesta johtuva silmän side- ja sarveiskalvon kuivuus). Potilaan psyykessä ei ollut ongelmia, joskin hän oli riitaantunut työtoverinsa kanssa, ja koska hän oli kohdannut muiden halveksuntaa, hän oli kääntynyt psykologin puoleen. Hänellä oli lanne-ristiselän alueella voimakasta kipua, joka paheni liikkuessa. Potilaan laskeva kooloni ja sigmasuoli olivat laajentuneet. Hänen ruoansulatuksensa ei toiminut kunnolla sen jälkeen kun hän oli syönyt vihanneksia. Seurauksena oli vatsan alueen turvotuksia, ähkyä ja viivästynyttä ulostusta. Ulostuksen jälkeen suoli ei tuntunut tyhjältä. Sama tunne oli myös rakossa virtsaamisen jälkeen. Neurologin diagnoosina oli hermoston vajaatoiminta vatsan seinämillä ja lantion alueella. Tämän syynä oli tulehdus hermojen päätteissä (myeloradikuliitti). Hengityselimissä oli keuhkoputkentulehdus, joka aiheutti kuivaa yskää ja äänen menetystä. Myös genitaalialueella oli oireita. Kuukautiset olivat säännölliset. Sen sijaan potilaalla oli yhdyntään liittyvää kipua (dyspaurenia), joka johtui limakalvojen kuivuudesta. Yhdyntää varten hän joutui käyttämään geeliä liukasteena. Hänellä oli myös kuumia aaltoja. Nivelissä potilas tunsi vaeltavaa kipua erityisesti olkapäässä, ranteissa ja lantiolla. Niihin liittyi bursiittia (limapussintulehdusta) ja niveltulehdusta. Potilaan iho ja limakalvot olivat kuivia. Myöhemmin kasvoihin ilmestyi rakkulaista ihottumaa. Suussa hänellä oli parodontiittia eli hampaiden juurikalvon tulehdusta, aftoja ja halkeamia johtuen syljenerityksen vähäisyydestä. Myös verikokeet paljastivat useita häiriötiloja. mm. seuraavia:

 Anti-sytomegaloviruksen antibodit olivat 2,64 (normaalisti 1,10).

 Anti Epstein-Barr viruksen antibodit 3,60 (normaalisti 1,10)

 Seerumin sinkki 59 nanogr/dl (normaalisti 60-150)

 Seerumin retinoli 0,34 nanogr/dl (normaalisti 0,35-0,75)

 Plasman ammoniatesti 64,2 nanogr/dl (normaalisti 10-47)

Lisäksi puutteita oli useista hivenaineista ja aminohapoista tauriinista. Punasolut saostuivat helposti antaen ymmärtää entsyymien puutteesta ja niiden hapettumisesta ja oksidatiivisesta stressistä. Useat lipidiketjut osoittivat lipidien metaboliassa häiriöitä. Lisäksi havaittiin proteiiniblokkeja, jotka yhdistettiin haimaentsyymien puutteeseen ja siitä johtuvaan suoliston heikkoon imeytymiskykyyn. Toisen asteen kandidiaasi (hiivasyndrooma) osoitti immuunijärjestelmän muutoksia. Lipidien peroksidaatio osoitti oksidatiivista stressiä. Bakteerit veressä osoittivat liiallista suoliston läpäisykykyä. Potilasta alettiin aluksi hoitaa peräruiskeilla. Kun suolisto oli saatu riittävän puhtaaksi, sinne johdettiin 300 ml happi-otsoniseosta (pitoisuus 20 mg/l). Tätä hoitoa hän sai kerran viikossa yhden kuukauden ajan. Samoihin aikoihin potilas alkoi nauttia probiootteja elvyttääkseen suoliston hyödyllisen bakteerikannan. Hän myös vaihtoi ruokavalion kattamaan enemmän hedelmiä ja kuitupitoista viljaa, sekä lisäravinteina sinkkiä, retinolia ja tryptofaania. Toisella viikolla otsonihoitoon lisättiin otsoni-autohemoterapia, jossa 100 ml verta otsonoitiin (pitoisuus 50 mg/l) ja infusoitiin takaisin suoneen. Tätä hoitoa annettiin kahdesti viikossa. Kun tätä hoitoa oli jatkettu kolme kuukautta, potilaan tila oli normalisoitunut. Kaikki epänormaalit veriarvot olivat korjautuneet lukuun ottamatta anti-sytomegaloviruksen ja anti Epstein-Barrin viruksen antibodeja, joskin niidenkin arvot olivat kohentuneet. Nykyään potilas työskentelee normaalisti sairaanhoitajana, eikä hän tarvitse mitään lääkkeitä, joita reumalääkäri oli hänelle suositellut. Veren mikroskooppinen rakenne oli myös kohentunut. Potilaan suurin ongelma on ollut keuhkoputkentulehdus, jota on pidetty kurissa tarvittaessa ylimääräisellä autohemoterapialla. Lisäksi hän on tarvittaessa saanut myös suppeaa autohemoterapiaa, jossa pieni määrä otsonoitua verta injektoidaan lihakseen.

Viite: Faus Vitoria, J., Sjögren Syndrome Treated with Ozone Therapy. A Case Report. International Journal of Ozone Therapy 7(1): 60-62, 2008.

Leikkauksen jälkikomplikaatiot

51-vuotias mies operoitiin syyskuussa 2005 suuren vatsatyrän vuoksi. Hänelle oli tehty vatsaleikkaus 11 vuotta aiemmin. Hänellä ei ollut korkeaa verenpainetta, diabetesta eikä korkeita kolesteroliarvoja. Savukkeita hän poltti 1-3 kpl päivässä ja käytti alkoholia kohtuudella ruokailun yhteydessä kerran päivässä. Hänellä ei myöskään ollut mitään aiempaa lääkitystä. Itse leikkaus onnistui ilman komplikaatioita. Siitä oli seurauksena 20 cm pitkä arpi. Välittömästi operaation jälkeen operoidulla alueella alkoi tuntua vakavaa ja jatkuvasti pahenevaa kipua. Kipua tuntui varsinkin yskiesä ja aivastellessa. Lisäksi oli asentoon liittyviä kipuja, joita esiintyi sekä maatessa että seistessä. Myös virtsaaminen aiheutti lisääntynyttä kipua. Operaationjälkeisiä kipuja hoidettiin suonensisäisellä diklofenaakilla aina kahdeksan tunnin välein. 48 tunnin kuluttua potilaalle annetaan lupa poistua kotiinsa. Sinne hänelle määrätään kipulääkkeeksi ibuprofeenia. Potilas lähteekin kotiin omasta tahdostaan. Kuitenkin jo samana päivänä (toinen päivä operaation jälkeen) hän palaa saadakseen otsoni-autohemoterapiaa (125 ml verta, otsonipitoisuus 40 mg/l). Seuraavana päivänä hän tuntee olonsa kohentuneen kaikilla oirealueilla. Operoidulla alueella on vain hyvin vähän kipua. Virtsaamis- ja ulostuskivut ovat vähentyneet. Kolmantena päivänä operoidun alueen turvotus ja vuodot olivat kokonaan kadonneet. Leikkausarpi vaikutti hyvältä. Käsillä koskettelu ei aiheuttanut kipua. Samana päivänä tehtiin seuraava otsoni-autohemoterapia. Seuraavana päivänä (neljäs leikkauksesta) potilas kertoi, ettei tuntenut mitään maatessa, ja ainoastaan seistessä piti olla varovainen. Yskiminen ja aivastelu olivat käytännössä kivutonta. Virtsaus ja ulostus eivät myöskään aiheuttaneet enää epämukavuutta. Potilaan omakohtainen tuntemus oli hyvä, ja hän saattoi toimia täysin normaalisti. Viidentenä päivänä osa tikeistä saatettiin poistaa. Kaikki olisi ollut jo poistettavissa, mutta varmuuden vuoksi osa jätettiin. Nekin poistettiin kaksi päivää myöhemmin.

Viite: Acuña, M., Ozono medicinal en el paciente quirúrgico. Revista de la Sociedad Española del Dolor 5: 349-350, 2006. Full text PDF

Säärihaava (laskimoperäinen)

59-vuotias nainen oli työskennellyt baarissa, ja sen vuoksi joutunut rasittamaan jalkojaan runsaasti. Hänelle oli kehittynyt haava nilkkaan, jota oli kaksi kuukautta hoidettu antibiooteilla ja kipulääkkeillä. Haava aiheutti terävää ja pistävää kipua, joka paheni öisin ja kävellessä. Potilaalla oli aiemmin ollut hankala suonikohjutulehdus ja hän oli saanut useita kertoja hoitoja laskimoidensa kovettumiin. Kipu oli niin voimakasta, että se aiheutti vapinaa ja ahdistusta. Haavaa alettiin hoitaa otsonilla sekä paikallisina että systeemisinä hoitoina. Paikalliset hoidot käsittivät haavan pesun otsonoidulla vedellä. Haavan ympärille injektoitiin aluksi seerumia ja lidokaiinia (puudutusainetta). Sen jälkeen sinne injektoitiin happi-otsoniseosta. Haava asennettiin muoviseen pussiin, jonne johdettiin vahvaa happi-otsoniseosta (100 mg/l). Tämän jälkeen haava vielä pyyhittiin ja sidottiin. Systeemisenä hoitona potilas sai otsoni-autohemoterapiaa, jossa häneltä otettiin 110 ml verta, otsonoitiin se (55 mg/l) ja infusoitiin takaisiin. Lisäksi hän sai lihaksensisäisesti suppeaa autohemoterapiaa, jossa lihakseen injektoitiin 5 ml otsonoitua verta. Potilas sai 25 päivän aikana yhteensä viisi hoitokertaa. Jo ensimmäisen kerran jälkeen haavan kipu väheni merkittävästi. Haavan turvotus väheni toisen hoitokerran jälkeen ja haava oli kokonaan ummessa neljännen ja viidennen hoitokerran välissä.

Viite: Vitoria; José Faus, Ulcers Treated with Ozone and Growth Factors. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 5: 41-46, 2006. Linked full text PDF

Säärihaava (onnettomuuden aiheuttama, tapaus 1.)

21-vuotias opiskelija oli ollut moottoripyöräonnettomuudessa. Se oli aiheuttanut laajan haavan nilkkaan, ja lisäksi ihonalaisiin kudoksiin oli tullut verisuonten repeytymisestä aiheutunutta verenvuotoa ja sen seurauksena suuri mustelma. Kirurgi oli käyttänyt Friedrichin tekniikkaa. Potilasta oli hoidettu kolme viikkoa antibiooteilla ja kipulääkkeillä ilman apua. Potilas sai haavaansa ainoastaan paikallista hoitoa, jotka käsittivät haavan pesun otsonoidulla vedellä. Haavan ympärille injektoitiin aluksi seerumia ja lidokaiinia (puudutusainetta). Sen jälkeen sinne injektoitiin happi-otsoniseosta. Haava asennettiin muoviseen pussiin, jonne johdettiin vahvaa happi-otsoniseosta (100 mg/l). Tämän jälkeen haava vielä pyyhittiin ja sidottiin. Haava parani kahdessa viikossa, joskin siitä jäi paksu arpi. Se hoidettiin vamma-alueen ympärille tehdyillä otsoni-injektioilla.

Viite: Vitoria; José Faus, Ulcers Treated with Ozone and Growth Factors. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 5: 41-46, 2006. Linked full text PDF

Säärihaava (onnettomuuden aiheuttama, tapaus 2.)

63-vuotiaalle kotirouvalle oli sateenvarjo aiheuttanut haavan, joka ei ollut parantunut perinteisillä hoidoilla kolmeen kuukauteen. Haava oli pyöreähkö, melko pinnallinen ja näytti puhtaalta. Se oli säären etuosassa. Potilas ei ollut diabeetikko eikä kärsinyt korkeasta verenpaineesta eikä muustakaan taudista, mutta oli huolissaan, kun haava ei parantunut. Haavaa pestiin otsonoidulla vedellä. Lisäksi potilas sai suppea autohemoterapiaa, jossa 5 ml otsonoitua verta injektoitiin lihaksen. Veren seassa oli myös verihiutaleista johdettuja kasvutekijöitä. Joka hoidon jälkeen haavat vielä pyyhittiin ja siteet uusittiin. Viikon kuluttua hoidon aloituksesta, haavan reunoille alkoi kasvaa ihoa, ja kahden viikon kuluttua haava oli kokonaan ummessa.

Viite: Vitoria; José Faus, Ulcers Treated with Ozone and Growth Factors. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 5: 41-46, 2006. Linked full text PDF

Kalsifylaksia

25-vuotiaalla naisella oli Wegenerin granulomatoosi, jonka vuoksi hän oli ollut hemodialyysihoidossa vuodesta 1994. Naiselle alkoi ilmestyä haavoja pohkeissa, reisissä ja vatsan alueella. Ihon koepala paljasti taudin pelätyksi kalsifylaksiaksi. Potilaalle aloitettiin hoito, joka sisälsi hemodialyysiä ei-kalsiumpitoisella dialyysinesteellä 5-6 päivänä viikossa, antibiootteja ja kirurgista kaavintaa. Hoidoista ei kuitenkaan ollut apua. Potilas ei kestänyt painekammiohappihoitoa. Nekroottiset haavat laajenivat ja tulivat superinfektoituneiksi. Vuonna 2001 tutkijat päättivät kokeilla otsoni-autohemoterapiaa, jossa potilaalta otetaan verta noin 200 ml, käsitellään se antigoakulantilla, otsonoidaan ja infusoidaan takaisin. Potilas sai 15 kertaa otsoni-autohemoterapiaa kolmen viikon aikana. Lisäksi hänen haavojaan huuhdeltiin paikallisesti otsonoidulla vedellä. Tämän vuoksi haavat alkoivat nopeasti parantua. Vatsan alueelle (jossa oli laajimmat haavat) paranemisen yhteydessä muodostui arpikudosta, ja haavat saatiin parannettua onnistuneiden ihonsiirtojen avulla. Tutkijat totesivat otsoni-autohemoterapian olleen kiistanalainen hoitomuoto. He kuitenkin huomioivat kalsifylaksiapotlaiden hyvin suuren kuolleisuusasteen, ja päättivät siksi kokeilla uutta hoitoa.

Viite: Biedunkiewicz, Bogdan; Leszek Tylicki; Monika Lichodziejewska-Niemierko; Tomasz Liberek & Boleslaw Rutkowski, Ozonetherapy in a dialyzed patient with calcific uremic arteriolopathy. Kidney International 64: 367-368, 2003. PubMed, Full text

Uusiutunut lantiorangan välilevyn pullistuma (alaselän kipu)

46-vuotiaalle työntekijälle oli säteilevää iskiastyyppistä kipua oikeassa jalassaan. Magneettikuvaukset paljastivat välilevynpullistuman lantiorangassa L4 ja L5 nikamien välissä alaselän alueella. Nikamavälilevyn ydin oli tunkeutunut ulos syykehän sisältä ja painoi hermoa sen oikealta puolelta aiheuttaen pistävää ja säteilevää kipua. Perinteinen lääkehoito ei auttanut, ja potilas operoitiin joulukuussa 2003 perinteisellä mikrodisektomialla toisessa sairaalassa. Kyseessä oli pienimuotoinen kirurginen toimenpide, jolla poistettiin hermoa puristavaa kipua aiheuttavaa nikamavälilevyä. Työntekijä palasi työhönsä, mutta kahden kuukauden kuluttua oireet uusiutuivat, ja häntä alettiin taas hoitaa perinteisillä hoidoilla. Magneettikuva otettiin huhtikuun alussa, jolloin havaittiin uusiutunut välilevyn pullistuma sekä perifeerisiä tulehduksia samalla alueella. Potilaalle ehdotettiin uutta kirurgista toimenpidettä, mutta hän vastusti ehdotusta. Niinpä päätettiin kokeilla uutta vähemmän invasiivista toimenpidettä, jossa kipua hoidettiin otsoni-injektioilla. Yhteensä potilas sai kymmenen hoitosessiota. Kussakin sessiossa injektoitiin yhteensä 60 ml happi-otsoniseosta neljään eri kohtaan nikamien viereen lihaksiin. Jo kolmannen hoitokerran jälkeen potilaan tila oli kohentunut selvästi, ja hän saattoi luopua kipulääkkeiden käytöstä sekä palata normaaliin työelämään. Potilaasta otettiin uudet magneettikuvat puoli vuotta otsonihoitojen aloittamisen jälkeen, ja ne osoittavat välilevyn pullistuman palautuneen ennalleen, eikä mitään tulehduksia havaittu.

Huomautus! Tässä on esimerkki epäsuorasta menetelmästä, jossa otsonia ei injektoida suoraan välilevyyn tai kipeän hermosolmun alueelle, vaan kauemmaksi lihakseen. Suorat injektiot ovat tehokkaampia, ja silloin selvitään yleensä yhdellä hoitokerralla. Ne vaativat kuitenkin kuvauslaitteet, joiden avulla neulaa voidaan seurata reaaliajassa, ja siksi usein turvaudutaan epäsuoraan menetelmään, kuten tässäkin tapauksessa.

Viite: Pauletti, Gabriel; Iván Aznar & Gustavo Foa Torre, Recidiva de hernia de disco lumbar: Tratamiento percutáneo con oxígeno-ozono. Revista Argentina de Neurocirugia 19: 166-168, 2005. Full text PDF

Nivelreuma

38-vuotiaalla naisella oli diagnosoitu nivelreuma. Hänellä oli nivelkipuja ja nivelten turvotusta. Vasemmasta polvesta oli hoidettu nestekertymää puhkaisemalla nivelkalvo, mutta siihen oli äskettäin ilmestynyt uusi nestekertymä. Nivelissä oli kipuja erityisesti ranteen alueella, jotka pahenivat kylmässä, ja lievenivät lämpimässä. Hänellä esiintyi aamujäykkyyttä erityisesti alaselän alueella, jota lisäsi runsas istuminen, sillä potilas oli ammatiltaan ompelijatar. Lisäksi esiintyi luun syöpymisestä aiheutunutta kipua, joka tuntuu erityisesti seisomaan noustessa ja liikkuessa. Muitakin kiputiloja ja vapinaa esiintyi säännöllisesti. Lääkityksenä potilaalla olivat ei-steroidiset tulehduskipulääkkeet, joita hän ei ollut saanut injektioina. Ensimmäisenä otsonihoitona potilas sai suppeaa autohemoterapiaa, jossa pieni määrä otsonoitua verta injektoitiin pakaralihakseen. Tämän lisäksi potilas sai myös rikkiä injektiona. Siitä ei ollut välitöntä hyötyä, ja seuraavien päivien aikana potilas koki jonkin verran aiempaa suurempaa kipua ja suurempia turvotuksia. Virtsauksentarve lisääntyi ja virtsa oli myös entistä voimakkaamman väristä. Toisella hoitokerralla annettiin laajaa otsoni-autohemoterapiaa, jossa noin 200 ml verta käsiteltiin hepariinilla, otsonoitiin ja infusoitiin takaisin. Lisäksi potilas sai kortisoni-injektion. Sen jälkeen kipu putosi aiemmalle tasolle, ja potilas saattoi nukkua hyvin. Kolmas hoito käsitti jälleen laajaa otsoni autohemoterapiaa. Neljännellä kerralla annettiin sekä laajaa että suppeaa autohemoterapiaa ja lisäksi otsoni-injektioita niveliin. Tämän hoidon jälkeen polven toiminta parani huomattavasti. Seuraavina hoitoina potilaalle annettiin laajaa autohemoterapiaa, jota hän sai yhteensä 12 kertaa. Hoitojen jälkeen polvien turvotus oli kadonnut. Kipu oli pysynyt alhaisena ja veren biokemialliset parametrit olivat alusta asti normaaleja. Kuitenkin potilaan tarkastanut traumatologi kertoi radiologisista kuvista havainneensa viitteitä, ettei taudin eteneminen ollut pysähtynyt. Potilaan otsonihoidot suorittanut lääkäri J. Faus Vitoria ei kuitenkaan ollut nähnyt kuvia, eikä sen vuoksi täysin vakuuttunut siitä, että traumatologi olisi ollut oikeassa. Joka tapauksessa potilaan saama hyöty oli huomattava.

Viite: Vitoria, J. F., Un caso di artrite reumatoide: trattamento biologico. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 3(1): 73-76, 2004. Linked full text PDF

Hammasmätä eli karies

12-vuotiaalla tytöllä oli etu- ja kulmahampaissa (hampaat 11, 12, 13, 21, 22, 23, 31, 32, 33, 41, 42 ja 43) huomattavaa karieksen aiheuttamaa demineralisaatiota, eli hammaskiilteen mineraalin katoa. Hampaan kovuus mitattiin laserfluoresenssiin perustuvalla DIAGNOdent-laitteella, jonka lasersäde aiheuttaa sitä enemmän fluoresenssia mitä pehmeämpi hammas on. Ennen diagnoosia hampaat puhdistettiin. Sen jälkeen ne käsiteltiin 40-60 sekunnin ajan HealOzone-laitteella, jossa tiivis silikonikuppi painetaan hampaan päälle. Kupin sisällä kierrätetään otsonikaasua hurjalla nopeudella. Tämän jälkeen hampaisiin hangattiin vielä uudelleenmineralisoitumista edistävää liuosta, joka sisältää fluoria, kalsiumia, fosforia ja ksylitolia. Potilasta informoitiin käyttämään tätä liuosta myös omatoimisesti ja lisäksi hänelle annettiin neuvoja hammashygienian ylläpitoon. Potilas kävi jälkitarkastuksissa puolen vuoden välein, jona aikana hampaiden kovuus analysoitiin DIAGNOdent-laitteella. Toisen tarkastuksen kaikki hampaat yhtä lukuun ottamatta olivat DIAGNOdent-arvojen mukaan kovempia kuin alussa. Se ainoa hammas, joka ei kovettunut, oli jo alussakin käytännössä terve. Huomattavin muutos tapahtui kaikkein pehmeimmissä hampaissa, kun kovemmissa hampaissa muutos oli vähäinen. Hampaiden DIAGNOdent-arvot on esitetty oheisessa taulukossa:

Hammas	DIAGNOdent-arvot
Hammas	Alussa	1. jälkitarkastus	2. jälkitarkastus
13	5	3	2
12	13	8	6
11	16	5	6
21	23	18	7
22	15	11	8
23	2	3	2
33	3	2	2
32	5	9	4
31	7	4	5
41	4	5	4
42	5	6	4
43	3	2	2

Viite: Chalas, Renata & Bozena Tarczydlo, Application of ozonotherapy in the treatment of primary smooth surface caries. Case study. Annales Universitatis Mariae Curie-Sklodowska Lublin – Polonia Sectio D 62(1): 119-121, 2007. Full text PDF

Glioblastooma (vakava aivosyöpä)

32-vuotias nainen saapui lääkäreiden vastaanotolle marraskuussa 2003, kun hän oli yllättäen alkanut kärsiä muistinmenetyksistä ja kävelyhäiriöistä. Niinpä hänelle suoritettiin aivojen tietokonetomografiakuvaus, joka paljasti suuren levinneen massan aivoista. Koepalan ottaminen varmisti löydön hajaantuneeksi III/IV-tason glioblastoomaksi. Nykyään tälle syöpätyypille ei tunneta tehokasta hoitoa, mutta potilaalle päätettiin silti kokeilla Temotsolomidia. Kyseessä on suun kautta otettava syöpälääke, jota käytetään erityisesti aivokasvainten hoidossa. Sen haittavaikutuksina ovat pahoinvointi, sekä trombosyyttien ja neutrofiilinen väheneminen (trombosytopenia ja neutropenia). Tätä lääkettä annettiin kerran päivässä 200 mg viiden päivän ajan, jonka jälkeen hoito toistettiin neljän viikon kuluttua. Heti seuraavana päivänä ensimmäisen hoitosyklin jälkeen potilaan hemoglobiini oli pudonnut alle 10 g/100ml. Neutrofiilit olivat pudonneet alle 1,5*10⁹/l. Näiden sivuvaikutusten vähentämiseksi potilaalle päätettiin annostella kerran viikossa 50 µg darbepoietiinia ihonalaisesti. Maaliskuussa 2004 potilaan neurologiset oireet pahenivat, ja hänen aivoistaan tehtiin uudet kuvaukset. Ne paljastivat kasvaimen laajentuneen, ja toukokuussa otettu uusi kuva osoitti tilan yhä pahenevan, vaikka potilas sai säännöllisesti Temotsolomidia. Heinäkuussa neutrofiilit olivat romahtaneet rajusti, ja lokakuussa lääkärit päättivät kokeilla viimeisenä keinona uutta hoitomuotoa. Siinä Temotsolomidihoitoon lisättiin otsonoidun liuoksen infuusio. Liuosta infusoitiin joka päivä 150 ml. Kyseessä ei ollut normaali fysiologisen suolaliuoksen infuusio, vaan se tehtiin erityisellä laitteella, joka infusoi nestettä mikropumpulla hyvin hitaasti niin, että käytännössä potilas on jatkuvassa infuusiossa. Jo ensimmäisten hoitopäivien jälkeen potilaan tila koheni huomattavasti. Muistinmenetykset vähenivät, halvaantuneiden raajojen tunto koheni ja sormien liikuntakyky palautui osittain. Ainoa havaittu haittavaikutus oli lievä neutrofiilien väheneminen, joka johtui todennäköisesti Temotsolomidistä. Niitä kontrolloitiin annostelemalla edelleen 50 µg darbepoietiinia ihonalaisesti viikoittain. Tästä kohenemisesta huolimatta potilas kieltäytyi aluksi uusista kuvantamisista. Vasta marraskuussa – noin kuukausi otsoniterapian aloittamisen jälkeen – otettiin uudet kuvat, jotka paljastivat kasvainkudoksen osittaista vähenemistä. Kun tutkimusraportin mennessä julkaistavaksi, potilasta oli hoidettu kymmenen kuukautta. Sinä aikana hänen terveytensä oli palautunut hyväksi. Viimeinen aivojen magneettikuvaus suoritettiin elokuussa 2005. Se antoi ymmärtää, että kasvain oli koteloitunut. (Artikkelissa käytettiin sanaa “congelamento”, joka suomeksi tarkoittaa sanatarkasti jäätymistä. En kuitenkaan tiedä, mikä olisi paras suomalainen termi kuvaamaan ilmaisua). Tämän kuvantamisen jälkeen artikkeli meni painoon, joten virallisesti potilasta ei voitu vielä julistaa parantuneeksi. Tarkasti ottaen se voidaan tehdä vasta vuosia sen jälkeen, kun hänet on alustavasti todettu terveeksi. Joka tapauksessa potilaan kunnon koheneminen oli hämmästyttävää, ja yksittäistapauksenakin hänen hoitokertomuksensa on todella merkittävä. Pelkkä otsoniterapia ei kuitenkaan välttämättä ole riittävää. Selvästikään potilas ei saanut riittävää hoitovastetta pelkästä kemoterapiasta, mutta otsoniterapian kanssa vastetta alkoi tulla. Kemoterapia kuitenkin jatkui koko otsoniterapiakuurin ajan, ja todennäköisesti otsoni lisäsi Temotsolomidin tehoa ja vähensi sen aiheuttamia sivuvaikutuksia.

Viite: Iabichella, M. L.; H. Gritly; C. Adamo & G. Barco, Un caso di glioblastoma trattato con terapia combinata con temozolomide ed ozono in forma liquida somministrato in continuo per via venosa centrale. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 4: 159-163, 2005. Linked full text PDF

Vakava palovamma

20-vuotias nainen saapui Calixto Garcían kirurgiseen sairaalaan helmikuussa 1987. Kolme tuntia aiemmin hän oli ollut onnettomuudessa, jossa alkoholin leimahtaminen oli polttanut 40 % hänen ihostaan. Näistä 10 % oli palamisasteeltaan luokkaa AB, eli se koski ihoa ja loput 30 % luokkaa B, eli palaminen oli tapahtunut myös ihon alta. Heti sairaalaan saapumisen jälkeen aloitettiin potilaan elvytys ja tarvittava lääkitys, jotta hänen elintoimintonsa pysyisivät riittävinä. Ensimmäisen 12 tunnin aikana potilaan verenpaine vakiintui ja virtsaneritys pysyi riittävänä. Hänellä oli lievä 37,5 ^oC:n kuume, mutta sydämen lyöntitiheys pysyi hyväksyttävissä rajoissa. Neljäntenä päivänä palovammat alkoivat vuotaa verta, vaikkakaan niissä ei ollut märkivää eritystä. Myös potilaan leukosyyttien arvot heittelivät, ja hänelle alettiin antaa paikallisesti sekä Penisilliiniä että Streptomysiiniä. Kun tätä hoitoa oli jatkettu kolme päivää, potilaan kuume nousi 38,8 ^oC:hen ja Steptomysiini päätettiin vaihtaa Kolimisyyniin. Tästä huolimatta leukosyyttien arvot heittelivät. Seitsemäntenä päivänä haavat alkoivat näyttää septisiltä. Verinäytteistä havaittiin Providencia stuartii -tartunta, jota varten potilaalle annettiin Gentamisiinia ja edelleen kolimisyynia. Sekä kuume että septinen kehitys pysyivät kontrollissa, mutta kymmenentenä päivänä kuume nousi taas 38,5 ^oC:hen, ja potilas alkoi yhä heikommin reagoida antibiootteihin. Niinpä päätettiin kierrättää eri antibiootteja ja aloitettiin ihonsiirrot palaneille alueille. Nämä siirrot kattoivat 12 % ihoalasta, oli vajaan kolmanneksen palaneesta alueesta. Samalla potilaalle suoritettiin verensiirtoja. 17. hoitopäivänä, päivä operaation jälkeen, potilaan yleiskunto näytti parantuneen, ja kuume pysyi vakiona. Verinäytteistä havaittiin yhä Gentamisiinille herkkä Providencia stuartii -tartunta. Potilaalle annettiin bakteereihin sopivia antibiootteja, joita kierrätettiin yhä vuorotellen. Kuitenkin 18. hoitopäivänä potilaan ruokahalu katosi ja hänelle ilmestyi ripuli. 19. hoitopäivänä kuume nousi 38 ^oC:sta aina 40 ^oC:n kuumepiikkeihin. 20. päivänä potilaassa alkoi olla septisiä oireita ja hän oli tokkurainen, eikä syönyt minkäänlaista ravintoa. 22. päivänä kuume oli pysynyt 40 ^oC:ssa, ja verestä havaittiin myös Staphylococcus epidermidis -tartunta. Potilas ei edelleenkään huolinut mitään ravintoa, joten yleiskunto jatkoi yhä heikkenemistään ja hänen tilansa oli jo kriittinen. 23. päivänä päätettiin viimeisenä toivona kokeilla otsoniterapiaa. Tämän uskottiin desinfioivan leikkausalueita, parantavan ihon joustavuutta, tehostavan paikallista verenkiertoa ja heikentävän luun tulehdusta. Sitä annettiin sekä paikallisesti palovammoihin että verenkiertoon autohemoterapiana. Palovammakohta suljettiin muovipussiin, jonne johdettiin otsonikaasua (pitoisuus 84 mg/l) ja sen annettiin vaikuttaa neljä tuntia joka päivä yhteensä kolmena päivänä. Autohemoterapiaa annettiin neljänä peräkkäisenä päivänä. Vain vuorokausi otsoniterapian alkamisen jälkeen potilas havaittiin jo kuumeettomaksi. Kolmantena hoitopäivänä tuli uusi 39 ^oC:n kuumepiikki, mutta muuten yleiskunto oli hyvä, ja palovammatkin parempia, joten ihonsiirtoja päätettiin jatkaa. Hoitoja jatkettiin, ja kuumepiikitkin loppuivat. Palovammat olivat hyvässä kunnossa ja niihin alkoi tulla uutta punertavaa ja puhdasta arpikudosta. Ihosiirrokset ovat tarttuneet hyvin, ja niiden reunoille alkoi nopeasti ilmestyä uutta arpikudosta. Potilaan kehitys jatkui hyvänä eikä mitään uusiutumista tapahtunut. Myös immunologiset parametrit olivat normaaleja lukuun ottamatta IgM-arvoja, jotka olivat hieman koholla. Mikrobiologiset tulokset olivat yhtä vakuuttavia. Ennen otsoniterapian alkua potilaan palovammoista oli otettu yhteensä 12 näytettä, jotka kaikki havaittiin myöhemmin positiivisiksi. Niistä löytyneitä infektioita olivat: Enterobacter aerogenes, Flavobacterium sp, Pseudomonas sp., Acinetobacter calcoacetico. Yhteensä kolmesta virtsanäytteestä viljelytulokset paljastivat yhdestä Staphylococcus epidermidis -infektion ja kahdesta Candida tropicalis -infektion. 30 verinäytteestä kuudesta löytyi infektioita, joita olivat: Providencia Stuartii, Staphylococcus aureus, Klebsiella neumoniae ja Pseudomonas maltofilia. Hoitojen jälkeen tutkittiin yhteensä 13 verinäyteviljelmää, 11 vammakohtaviljelmää, viisi viljelmää katetreista, kaksi virtsasta, kaksi syljestä ja kaksi nielunäytteistä. Kaikki tulokset olivat negatiivisia. Potilas pääsi pois sairaalasta 86 hoitopäivän jälkeen. Hänen loppuhoitonsa oli pääasiassa liikkumisen harjoittelua, jotta palanut ja arpeutunut iho ei kiristäisi liikaa, vaan toimisi normaalisti. Kyseessä oli pelkkä yksittäinen tapauskertomus, mutta sellaisenaan todellinen ihmetarina. Potilas oli kriittisesti palanut, hänen tilansa huononi, eikä mikään perinteinen hoito enää auttanut. Siitä huolimatta otsoniterapia pelasti hänet kuoleman partaalta aivan muutamassa päivässä.

Viite: García, R.; S. Menéndez; M. Gómez; L. A. Cuza; J. Ramos; A. Sanfiel; W. Díaz; M. Verdecia; M. Vargas; G. Lezcano; M. A. Torres & E. Enríguez, El ozono como coadyuvante en el tratamiento de un paciente quemado critico. Revista CENIC Ciencias Biológicas 20(1-3): 111-115, 1989.

Nekroottinen faskiitti

Nekroottinen faskiitti (NF) on harvinainen ja pelätty pehmeiden kudosten tartuntatauti, johon kuuluu myrkyllisiä shokkeja, jotka kehittyvät edelleen ja hyvin usein tauti johtaakin kuolemaan. Taudin tunnusmerkkejä on pintakudosten lihaskalvojen (faskiittien) kuolio, joka leviää alempaan kudokseen, ihoon ja lopulta lihakseen. Jos tauti havaitaan ajoissa, voidaan pahimmat pesäkkeet parantaa monenlaisilla lääkkeillä ja kirurgisilla toimenpiteillä. Muussa tapauksessa ennuste on hyvin heikko. Eräs menestyksellisimmistä paranemisista on kuitenkin saavutettu otsonihoidoilla. Taudin harvinaisuudesta johtuen useita potilaita kattavien kliinisten tutkimusten järjestäminen on hankalaa, mutta tämä yksittäistapaus on sellaisenaankin hyvin mielenkiintoinen ja vahva todistusaineisto. Di Paolo ym. (2002) kertoivat kohdanneensa erään NF-potilaan, jonka tila oli jo toivoton, eikä se ollut kohentunut millään perinteisillä hoitomuodoilla. 67-vuotias potilas oli käynyt 24 vuoden ajan dialyysihoidoissa, mutta muuten hänen terveydentilansa oli ollut hyvä, lukuun ottamatta muutamaa vuotta aikaisemmin ilmenneitä luustokipuja. Kuitenkin viisi kuukautta aiemmin, täysin varoittamatta, potilaalle kehittyi äärimmäisen korkea kuume ja voimakkaita kipuja. Häntä hoidettiin kipulääkkeillä, kunnes nekroottisia vammoja alkoi ilmestyä jalkoihin oikean säären takaosaan ja vasemman säären kantapäähän. Biokemialliset kokeet paljastivat kroonisen munuaisvaurion ja kuume nousi 40 ^oC:hen. Potilaalle annettiin antibioottihoitoa suonensisäisesti käyttäen vankomysiiniä ja imipemensilastatiinia. Verinäytteistä havaittiin Streptococcus pyogenes –infektio, jolle tämän antibioottiyhdistelmän piti teoriassa tehota. Kuitenkin seitsemän päivää myöhemmin ihon vammat olivat levinneet ja selkään muodostui vakava makuuhaava. Potilas oli lähes koomassa ja hyvin lähellä kuolemaa. Haavat puhdistettiin kirurgisesti, ja potilaan antibioottiterapia vaihdettiin sephotaksiimiksi ja trimetropin-sulfomeoksasoliksi, mutta tästä ei ollut apua. Vaikka potilas kykenikin hengittämään, ravinto jouduttiin antaman suoneen. Myös dopamiinitiputus oli välttämätön, jotta verenpaine pysyisi riittävällä tasolla. Ihon vammat pahenivat entisestään ja potilaan tila jatkoi huonontumista. Koenäytteet paljastivat taudin pelätyksi nekroottiseksi faskiitiksi. Koska menetettävää ei enää ollut, omaisten luvalla potilaaseen päätettiin testata EBOO-menetelmää, jossa hänestä pumpattiin jatkuvasti verta, kuljetettiin se lievän otsonoinnin läpi ja kierrätettiin saman tien kehoon toisen laskimon kautta. EBOO-hoitoja annettiin yksi tunti kahdesti viikossa yhteensä 14 kertaa. Lisäksi potilaan haavoja hoidettiin otsonoiduilla vedellä ja öljyllä. Jo toisen hoitokerran jälkeen potilaan kuume laski ja hän palasi tajuihinsa. Viidennen EBOO-hoidon jälkeen haavat alkoivat muuttua radikaalisti, niiden nekroottinen olomuoto alkoi hävitä ja uutta arpikudosta alkoi kiteytyä reunoille. Potilas alkoi syödä hyvällä ruokahalulla ja pääsi pian pois vuoteesta. 14 EBOO hoitokerran jälkeen haavat olivat parantuneet lähes täydellisesti mukaan lukien hyvin laaja ja syvä selkäpuolen makuuhaava. Artikkelissa olleet ennen ja jälkeen -kuvat olivat erittäin vakuuttavia. Tutkijoiden kommentit olivat tyypillisesti kovin maltillisiin tiedelehdissä nähtyihin kommentteihin nähden harvinaisia:

"Olimme ällistyneitä saavutetusta menestyksestä: [potilaan] tietoisuus oli palannut hyvin lyhyessä ajassa ja kammottavat infektiohaavat, jotka eivät olleet reagoineet mihinkään erityiseen antibioottihoitoon, paranivat ainoastaan kahdessa kuukaudessa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun havaitsimme epätavallisia toipumisia EBOO:lla. Me voimme vain arvailla, että tietyissä taudeissa EBOO:n vaikuttava vaikutus kehittää anabolisen ja puolustusvasteen kehossa, jota perinteiset hoitomuodot eivät kykene tekemään."

Viite: Di Paolo, N.; V. Bocci; F. Cappelletti; G. Ptrini & E. Gaggiotti, Necrotizing fasciitis succesfully treated with extracorporeal blood oxygenation and ozonization (EBOO). International Journal of Artificial Organs 25: 1194-1198, 2002. Abstract

Krooninen keuhkoahtaumatauti

Italialaisessa raportissa (Luongo ym. 1996) raportoitiin 70-vuotiaasta potilaasta, jolla oli krooninen keuhkoahtaumatauti (COPD) ja siihen liittyvää astmaa ja hengenahdistusta. Potilaan keuhkoputken seinämät olivat kovettuneet ja henki kulki yhä huonommin. Tämä aiheutti yskimistä ja hengenahdistusta, joita alettiin hoitaa keuhkoputkien laajentajilla, fysioterapialla, hengitysharjoituksilla, antibioottihoidolla ja rikastetun hapen hengityksellä (2,5 l/min, 6-10 tuntia päivässä). Kuukauden intensiivisen hoidon jälkeen oireet eivät olleet helpottuneet. Niinpä potilaalle päätettiin kokeilla otsoni-infuusiohin perustuvaa hoitoprotokollaa. Tutkijat olivat havainneet, miten otsoniterapialla voitiin parantaa veren virtausominaisuuksia, koska se vähentää veren viskositeettiä ja heikentää sen saostumista. Lisäksi otsoniterapian uskottiin kiihdyttävän glykolyysiä ja lisäävän 2,3-DPG:n määrää, joka parantaa hapen vapautumista kudoksille, ja toisaalta sen sitoutumista hemoglobiinin keuhkoissa. (Nämä asiat on sittemmin todettu useissakin tutkimuksissa). Potilasta hoidettiin otsoni-autohemoterapialla kaikkiaan 11 kertaa neljän kuukauden aikana. Hänet testattiin ennen hoitoja, kahdesti hoitojen aikana, heti hoitojen päätyttyä, ja 2,5 kuukautta hoitojen päättymisen jälkeen. Spirometritestauksissa tutkittiin vitaalikapasiteettiä ja sekuntitilavuutta, eli sitä ilmamäärää, jonka tutkittava pystyy puhaltamaan täyteen imetyistä keuhkoista yhden sekunnin aikana. Lisäksi samoilla tarkastuskäynneillä mitattiin myös ulos- ja sisäänhengitetyn ilman maksimipaineet. Lähtötilanne oli varsin heikko, sillä potilaan vitaalikapasiteetti oli vain 1450 ml, ja sekuntitilavuus 980 ml. Hoitojen jälkeen vitaalikapasiteetti nousi huimasti ja vakiintui yli kahden litran arvoihin. Myös ulos- ja sisäänhengitetyn ilman paineet kasvoivat huimasti. Ainoastaan sekuntitilavuudessa kehitys oli lievempää, joskin varmaa. Tarkemmat mittaustulokset on esitetty alla olevassa taulukossa.

Taulukko. Luongon ym. (1996) 70-vuotiaalla COPD-potilaalla havatsemat tulokset.

Mittauspäivä	Vitaalikapa- siteetti (ml)	Sekunti- tilavuus (ml)	Max. hengityspaine (mmHg) sisäänhengitys	Max. hengityspaine (mmHg) uloshengitys
8.2.1994 (ennen otsoniterapiaa)	1450	980	35	46
20.5.1994 (hoitojakson aikana)	1910	1050	39	52
10.6.1994 (hoitojakson aikana)	2210	1150	49	96
24.6.1994 (heti hoitojakson päätyttyä)	2060	1000	61	106
9.9.1994 (2,5 kk hoitojakson päätyttyä)	2000	1100	59	102

On huomattava, että hyvät tulokset olivat pysyneet suhteellisen vakaina myös 2,5 kuukautta hoitojen päättymisen jälkeen tehdyssä tarkastuksessa. Tutkijat uskoivat, että otsoniterapia olisi lisännyt aineenvaihduntaa ja hapenkuljetusta, jolloin hengityslihakset saattoivat toimia tehokkaammin. Tämän vuoksi potilaan elämänlaatu parani, taudin heikentävä kehitys pysähtyi ja hänen sairaalakäyntinsä minimoituivat. Hoitoa pidettiin myös hyvin kustannustehokkaana.

Viite: Luongo, C.; C. Vicario; L. Mascolo; M. A. M. Giugliano; F. M. Limongelli; R. Russo & N. La Rocca, Possibilità terapeutica dell’ossigeno-ozono nella broncopneumopatia chronica ostruttiva (caso clinico). Acta Toxicologica et Therapeutica 17(2/3): 273-278, 1996.

Genitaalialueen herpes

24-vuotiaalla naisella oli Herpes simplex I –viruksen aiheuttama genitaalialueen herpes, joka oli aiheuttanut hyvin epämukavia infektioita noin joka kolmas kuukausi 18 kuukauden ajan. Potilasta alettiin hoitaa laajalla otsoni-autohemoterapialla huhtikuussa 1989. Käytetyn kaasun määrä oli 200 ml ja otsonipitoisuutta nostettiin asteittain 20 mg/l:sta 46 mg/l:aan. Samalla potilas sai vaginansisäisiä otsonihuuhteluita, joissa käytettiin kerrallaan litra happi/otsoniseosta (50 mg/l). Potilasta hoidettiin kerran viikossa, ja myöhemmin hoitoväli harveni entisestään. 18 kuukauden aikana potilas sai 30 hoitokertaa, jolloin herpes katosi täydellisesti. Tällä tarkoitetaan ilmeisesti sitä, että kyseisenä aikana ja jälkiseurannan aikana ei tapahtunut uusiutumisia.

Viite: Glady, Gilbert, Diverse pathology treated in medical ozone clinic. Teoksessa: Ozone in Medicine: Proceedings of the 11^th Ozone World Congress (Stamford, CT., International Ozone Association, Pan American Committee) M-3-1-M-3-4, 1993.

Migreeni

Migreeniä hoidetaan sekä perinteisillä särkylääkkeillä että erilaisilla vaihtoehtoisilla hoidoilla. Useissa tapauksissa niistä saatu hyöty on riittämätöntä ja ohimenevää. Italialaiset tutkijat Bolognan yliopistossa raportoivat nuoresta miehestä, jolla oli krooninen vakava ja kivulias päänsärky. Potilas oli halukas kokeilemaan mitä tahansa hoitoa viimeisenä vaihtoehtona, ja hänelle päätettiin kokeilla otsoniterapiaa (autohemoterapia) yhdistettynä erilasiin luontaistuotteisiin. Potilas saapui hoidettavaksi kesäkuussa 2000. Sitä ennen hän oli 12 vuoden ajan kokeillut erilaisia hoitoja niin perinteisten kuin vaihtoehtoistenkin hoitojen parista – kuitenkin ilman sanottavaa menestystä. Potilaan tila tutkittiin tarkasti ja kaikki hänen oireensa huomioitiin, jotta hänelle osattaisiin määrätä mahdollisimman kokonaisvaltainen hoito. Tähän hoitoon sisältyi happi-otsoniterapia yhdistettynä Reckeweg-konseptin mukaiseen luontaislääkitykseen, ravitsemushoitoon ja riittävään fyysiseen liikuntaan. Tämän hoitomuodon hyödyt havaittiin välittömästi ja potilas saattoi vähitellen luopua aiemmasta lääkityksestään. Viimeisenä litiumkarbonaatista parin kuukautta myöhemmin. Intensiivinen hoito jatkui kuusi kuukautta, jona aikana potilaalla ei esiintynyt lainkaan päänsärkyä. Sen jälkeen hoitoja jatkettiin vielä kerran kuussa vuoden ajan. Tämän jälkeen hoito lopetettiin. Viimeisen kontrollikäynnin aikana kesäkuussa 2003, potilas oli täysin kunnossa: Päänsärkyä ei esiintynyt ja ruokahalu, keskittymiskyky ja seksuaalinen aktiivisuus olivat normaaleja. Yhteenvetona havaitut tulokset olivat parempia, nopeampia ja pitkäkestoisempia kuin perinteisellä lääkehoidolla.

Lähde: Riva di Sanseverino, E.; P. Sotgiu & P. Castellacci, Ossigeno-ozonoterapia combinata con trattamenti di medicina biologica in un caso di cefalea a grappolo. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 2(2): 183-186, 2003. summary

Sädehoidon aiheuttama hematuria eli veren kasautuminen virtsaan

70-vuotiaalla miehellä oli kuusi vuotta aiemmin diagnisoitu eturauhassyöpä, jota oli hoidettu radikaalilla prostatektomialla eli eturauhasen poistoleikkauksella. Vajaan kolmen vuoden kuluttua hänen eturauhasspesifiset antigeeninsä nousivat, ja kasvaimen havaittiin uudistuneen. Potilaalle annettiin sädehoitoa (70 Gy) ja hormonisalpaajia gosereliinin ja flutamiidin kanssa. 18 kuukautta myöhemmin hänelle ilmestyi säteilyn synnyttämä peräsuolitulehdus ja peräsuolen halkeamia, joita kontrolloitiin paikallisella kortisonilääkityksellä. 18 kuukautta myöhemmin potilaalla havaittiin dysuria eli kivulias vaikeutunut virtsaaminen ja mikroskooppinen hematuria eli veren kasautumista virtsaan. Sytoskoopilla havaittiin että virtsarakon pinta oli verekäs, mutta syövän uusiutumista ei havaittu, antaen ymmärtää, että kyseessä oli säteilyn aiheuttama virtsarakkotulehdus. Tämä varmistettiin vielä tietokonetomografialla, josta havaittiin paksusuolen ja virtsarakon laajentumia. Tässä vaiheessa potilaan hemoglobiini oli 9,1 g/dl, ja hänelle aloitettiin lihaksensisäinen lääkitys käsittäen orgoteiinia, erytropoietiinia ja rautaa. Kaksi viikkoa myöhemmin potilaan virtsan verisyys oli pahentunut makroskooppiseksi ja hemoglobiini oli pudonnut 7,1 grammaan/dl. Potilas sai verensiirtoja ja rakon sisään johdettiin tiputuksessa natriumhyaluronaattia. Siitä huolimatta hematuria eli virtsan verisyys paheni ja hemoglobiini laski edelleen. Tässä vaiheessa potilaan luvalla päätettiin kokeilla otsonoidun veden tiputusta rakon sisään. Otsoni kuplitettiin steriilin tislatun veden läpi niin että sen konsentraatio oli 20–25 µg/ml. Tiputus kesti noin 30 minuuttia jokaista hoitokertaa kohden. Ensimmäisenä viikkona otsonia annettiin kolmesti joka toinen päivä, ja sinä aikana makroskooppinen hematuria (näkyvä virtsan verisyys) katosi. Toisen otsoniterapiaviikon aikana hemoglobiini alkoi nousta noin 0,5 g/dl viikossa. Kolmannella viikolla, jolloin potilaalla oli kaksi ylimääräistä tiputussessiota, suoritettiin uusi sytoskooppitutkimus, joka osoitti huomattavaa paranemista. Sen jälkeen hoitoa jatkettiin yhdellä tiputussessiolla viikossa käyttäen koko ajan vastaavaa otsonoitua vettä kuin alussa. Kahdeksan lisäviikon jälkeen, potilaan virtsa-analyysi osoitti vain 10 punasolua mikroskooppikenttää kohden ja otsoniterapia lopetettiin. Ainoa sivuoire koko hoidon aikana oli lievä virtsarakon kutina ensimmäisten hoitojen jälkeen. Kuuden kuukauden jälkiseurannassa potilaassa ei ole havaittu mitään merkkejä makroskooppisen hematurian uusiutumisesta.

Lähde: Clavo, Bernardino; Dominiga Gutiérrez; Dionisio Martín; Gerardo Suárez; María A. Hernández & Francisco Robaina, Intravesical ozone Therapy for Progressive Radiation-Induced Hematuria. Journal of Alternative and Complementary Medicine 11(3): 539-541, 2005. Abstract

Colitis Ulcerosa eli haavainen paksusuolentulehdus

Tämä tapaushistoriikki käsittelee 45-vuotiasta naista, joka kärsi kroonisesta colitis ulcerosasta. Häntä oli alun perin hoidettu allopaattisilla [perinteisen lääketieteen] lääkkeillä ja sen jälkeen vain holistisella luontaisterapialla. Vaikkakaan mitään tyydyttäviä tuloksia ei saatu ensin mainituilla hoidoilla, jälkimmäinen oli täydellisen menestyksellinen. Kuten tiedetään, peräsuolentulehdus on krooninen tauti, jolle on luonteenomaista tulehdus- ja rappeumavammat suoliston limakalvolla. Vaikkakin sen etiologia on yhä tuntematon, geneettisillä, immunologisilla ja ympäristötekijöillä on uskottu olevan vaikutusta. Vuoden 1997 syyskuusta vuoden 2000 helmikuuhun potilasta hoidettiin eri sairaaloissa ja kotona useilla eri lääkkeillä sisältäen antibiootteja, immunosuppressiivisia, kortisonin johdannaisia ja anti-depressiivisiä aineita. Koska mitään suotuisia positiivisia vaikutuksia ei saatu, hän valitsi luonnollisen holistisen terapian. Teimme hänestä seuraavan kliinisen kuvauksen: 1) haavainen paksusuolentulehdus, jolle oli luonteenomaista 20–30 päivittäistä suolen veristä ripulointia; 2) Vakavaa anemiaa, hemoglobiinin ollessa 5,2 g%; 3) vakavasti epätasa-painoinen nestetila; 4) nivelkipuja useilla alueilla; 5) yskää, johon liittyi runsasta katarria erityisesti yöaikaan; 6) Unihäiriöitä johtuen yskästä ja suolistohäiriöistä; 7) vaihtelevanvahvuista kuumeilua; 8) depressiota johtuen sulkeutumisesta kotiinsa; 9) ei mahdollisuutta työntekoon; 10) virallisen hoidon ja lääkärien antama ennuste tilan täydellisestä toivottomuudesta. Holistinen luontaishoito käsitti kahta erilaista happi-otsoniterapiaa: a) peräsuolihuuhteluna happi-otsoniseoksella, jossa oli matala otsoni-konsentraatio (10–12 g otsonia 1 millilitrassa happea) 2-3 kertaa viikossa pitkän ajanjakson ajan; b) laajempaa otsoni-autohemoterapiaa lisättynä hemotoksikologisilla lääkkeillä kerran viikossa pitkän ajan-jakson ajan. Vuoden 2000 heinäkuun lopulla potilas päätti lopettaa hoidot koska hän oli terve. Sen jälkeen hän jatkoi hoitoja kerran kuukaudessa heinäkuuhun 2001 asti. Tämän jälkeen mitään hoitoja ei annettu viimeiseen lokakuussa 2003 suoritettuun tarkastukseen mennessä, jossa potilaan terveys todettiin hyväksi.

Lähde: Riva Sanseverino, E; P. Castellacci & P. Sotgiu, Effetti positivi della ossigeno-ozonoterapia in rettocolite ulcerosa cronica. Descrizione di un caso. Rivista Italiana di Ossigeno-Ozonoterapia 3: 61-64, 2004. Abstract

Astma

Rouva Nicole B., syntynyt 1947, oli kärsinyt keuhkoastmasta vuodesta 1981 lähtien. Häntä oli hoidettu Lomudalilla ja Aminofylilinillä kuten myös antibiooteilla aina kun hän kärsi korva, nenä tai kurkkutartunnoista. Testit paljastivat hänen olevan allerginen huonepölylle. Tapasimme hänet ensimmäisen kerran joulukuussa 1987, jolloin hänellä oli astmakohtauksia lähes joka päivä. Otsonihoidot, jotka sisälsivät vaihtelevia määriä suppeaa autohemoterapiaa ihonalaisina injektioina keuhkojen yläosiin, ja laajempaa autohemoterapiaa, aloitettiin helmikuussa 1988… Kymmenen hoitokerran jälkeen astmakohtausten esiintymistiheys oli vähentynyt merkittävästi, vaikkakin joitakin toisarvoisia oireita kuten lievää kuumetta sekä lieviä jäykkäkouristusoireita, sekä astman ja ekseeman hetkellisiä uudistumisia esiintyi. Näiden jälkeen tapahtui kuitenkin yleistä toipumista. Astma katosi ja Lomudalhoito lopetettiin marraskuussa 1988, yhdeksän kuukautta hoitojen aloittamisen jälkeen. Siitä lähtien tämä potilas ei ole kärsinyt yhdestäkään astmakohtauksesta.

Lähde: Glady, Gilbert, Diverse pathology treated in medical ozone clinic. Teoksessa: Ozone in Medicine: Proceedings of the 11^th Ozone World Congress (Stamford, CT., International Ozone Association, Pan American Committee) M-3-1-M-3-4, 1993.

AIDS

N. I. Méndez ym. esittivät kuudennessa latinalaisen Amerikan immunologisessa konferenssissa Havannassa joulukuussa 2002 tuloksensa eräästä IIIc-asteelle kehittyneestä AIDS-tapauksesta, jota hoidettiin otsonihoidoilla. Ennen hoitoja potilaalla esiintyi väsymystä, näivettymistä, ripulia, nestevajausta ja anemiaa. Myös verensokeriarvot olivat korkeita, samoin kuin kreatiini ja protombiiniarvot. Hänen viruskuormansa oli hoitojen alussa 2400000/ml. Potilaalle annettiin otsonihoitoja peräsuolihuuhteluna 20 päivän ajan viiden milligramman otsoniannos kerrallaan. Lisäksi hänelle annettiin erytropoietiinia ja suunniteltiin erityinen ruokavalio. 20 päivää hoitojen alkamisesta havaittiin uupumuksen, ripulin, nestevajauksen ja anemian kadonneen. Potilaan paino oli noussut kahdeksan kiloa, ja verensokeri, kreatiini ja protombiiniarvot olivat normaaleja. Tämän jälkeen hän jatkoi vielä interferonien ja pentaterapian (retrovirusterapia) annostelua. Kolme kuukautta myöhemmin CD4/CD8 suhde oli lähes tuplaantunut 0,71:een ja kaikkein merkittävin muutos: Virusten määrä oli pudonnut 1700:aan millilitrassa, eli reilusti alle tuhannesosaan alkuperäisestä. Näin pienet arvot eivät vaikuta immuniteettiin juuri lainkaan, joten siltä osin potilas oli käytännössä terve. Toki hän oli yhä HIV-positiivinen, mutta mikäli hän saa jatkossakin otsonihoitoja, voi hyvällä syyllä olettaa ettei tauti ainakaan kehity, vaan pysyy kurissa. Tutkijat totesivatkin että tämän perusteella otsonihoidot avaavat tulevaisuuden näkökantoja HIV/AIDS potilaiden liitännäishoitona.

Lähde: Méndez, Nazarina Ivonne; Silvia Menéndez & José Rivero, Ozone therapy in AIDS. A case report. Esitetty: 6^th Latin American Immunology Congress & 3^rd Cuban Congress of Immunology, December 9-13, Havana, Cuba, 2002. Abstract

Huom: Tämä tapaus julkaistiin kokonaisena espanjaksi Revista Cubana de Investicagiones Biomédicas -lehdessä Vol 24(1): 69-71, 2005. Artikkeli on vapaasti saatavilla osoitteessa: http://bvs.sld.cu/revistas/ibi/vol24_1_05/ibi09105.htm

Munuaishäiriö, lipoomat, lonkkanivelkivut, virtsan verisyys

Potilas 1:llä (64-vuotias mies) oli lievä krooninen munuaishäiriö, sillä hänelle oli syövän ja sen uusiutumisen vuoksi jouduttu poistamaan oikea munuainen ja vasempaakin oli jouduttu operoimaan. Nämä leikkaukset oli suoritettu 16 ja kolme kuukautta ennen otsoniterapiaa. Potilaalla oli lisäksi levinnyt lipomatoosi sisältäen lukuisia pieni 1-3 cm halkaisijaltaan olevia lipoomia eli rasva-ainepaksuuntumia. Hän kärsi ajoittain hematuriasta eli virtsan verisyydestä, joka oli syntynyt kun papilloomasyylien virtsarakkoon aiheuttamia vaurioita oli poistettu leikkauksella noin joka neljäs kuukausi. Lisäksi hänellä esiintyi kipuja oikean lonkkanivelproteesin kohdalla, ja näiden vaivojen vuoksi hän päätti suostua testaamaan EBOO-menetelmää. Kyseessä oli uusi menetelmä, jossa verta kierrätetään kehon ulkopuolella otsonigeneraattorin kautta, ja tunnin aikana koko verimäärä käsitellään otsonilla. Hoidot olivat hyvin menestyksellisiä. Neljännen hoitosession jälkeen lonkkanivelen kivut olivat kadonneet ja hoitojen jälkeen lipoomien tilavuus oli pienentynyt. 45 päivää myöhemmin kaikki lipoomat olivat hävinneet kokonaan. Neljän kuukauden kuluttua jälkitarkastuksessa lonkkanvel oli yhä kivuton ja virtsan verisyyttä ei ollut havaittu. Ekhotomografian mukaan myös jäljelle jäänyt munuainen toimi normaalisti.

Lähde: Di Paolo, N.; V. Bocci; G. Garosi; E. Borelli; A. Bravi; A. Bruci; C. Aldinucci & L. Capotondo, Extracorporeal blood oxygenation and ozonation (EBOO) in man. Preliminary report. International Journal of Artificial Organs 23: 131-141, 2000. Abstract

Kolesteroliembolian aiheuttamat verenkiertohäiriöt, sydänhäiriöt ja katkokävelyoireet

Sairaalamme sydäntautilääkäri oli luokitellut Potilas 2:n (68-vuotias nainen) toivottomaksi tapaukseksi. Hänen molempiin jalkoihinsa oli kasautunut kolesteroliemboliaa, kun hän oli saanut laskimonsisäistä fibrinolyyttistä lääkettä sydäninfarktin hoitoon toisessa sairaalassa. Tarkastelussa molemmat jalat olivat sinertäviä ja vasemman jalan ensimmäisessä ja toisessa varpaassa oli jo kuolioalueita. Vasen jalka oli äärimmäisen kipeä, mikä teki kävelyn mahdottomaksi, ja kirurgi oli suositellut amputointia, kuten tällaisissa tapauksissa yleensä tehdään. Sydänkäyrä osoitti merkkejä myös eturuumiin kuolioista ja iskemiasta. Potilasta päätettiin hoitaa EBOO-menetelmällä, jossa on dialyysilaitteen kaltainen veren kierrätys. Veri kiertää ruumiin ulkopuolella otsonigeneraattorin kautta, ja tunnin aikana koko verimäärä käsitellään otsonilla. Jo toisen EBOO session jälkeen potilas kertoi kipunsa kadonneen, sinertävyyden vähentyneen ja ruvenmuodostumisen alkaneen kuolioalueelle. Rupi lähti pois hoitojen loppuvaiheessa ja jalasta tuli täysin toimintakykyinen. Kaksi kuukautta hoitojen jälkeen sydänkäyrä osoitti huomattavaa normalisoitumista ja se pysyi sellaisena neljän kuukauden ajan. Potilas kieltäytyi tarkemmista sepelvaltimoiden tutkimisesta.

Munuaistoimintahäiriö ja ateroskleroosin aiheuttamat katkokävelyoireet

Potilas 3:lla - 81-vuotiaalla naisella - oli krooninen munuaistoimintahäiriö (munuaisten clearance-arvo 38 ml/min), joka johtui ateroskleroottisesta nefropatiasta. Hänellä oli myös vakava perifeerinen vaskulopatia, jonka vuoksi potilas ei ollut vuoteen kyennyt kävelemään. Hänen kielestään oli leikattu syylämäinen papilloomakasvain noin kuukautta aiemmin. Potilaaseen päätettiin kokeilla uutta EBOO-nimellä kulkevaa otsoniterapiaa, jossa veri kiertää ruumiin ulkopuolella otsonoinnissa, ja tunnin aikana koko verimäärä käsitellään otsonilla. EBOO:n käytöllä yritettiin parantaa lähinnä verenkierron olotilaa. Kolmen hoitokerran jälkeen potilas raportoi terveytensä yleisestä paranemisesta, ja kuuden kerran jälkeen hän onnistui kävelemään jo 46 askelta, mitä hän ei ollut pitkään aikaan kyennyt tekemään. Hoitojen lopussa potilaan sydänkäyrä oli kohentunut huomattavasti ja se oli säilynyt ainakin neljän kuukauden jälkeen jälkitarkastuksen aikana.

Vakava sydäntauti ja angiina

Potilas 4:llä (60-vuotias mies) oli vakava sydäntauti ja angiina (taso II B 3 Braunaldin asteikolla). Hänellä oli aiemmin ollut sydäninfarkti ja kolme ohitusleikkausta, ja vanhojen suonien samoin kuin siirrännäisten tila oli mennyt huonoksi. Sydänkäyrä osoitti sydämen tilan hyvin heikoksi. Potilaaseen päätettiin kokeilla EBOO-hoitoa, jossa verta kierrätetään dialyysilaitteen tavoin, mutta kiertäessään se kulkee otsonoinnin läi, ja tunnin aikana noin koko verimäärä otsonoidaan. Potilasta hoitanut lääkäri oletti EBOO:n olevan viimeinen mahdollisuus. Kahdeksannen EBOO-hoidon jälkeen potilas raportoi angiina-oireidensa kohentuneen. Holterin dynamiikka osoitti sydämen toiminnan normalisoituneen huomattavasti, sillä aiemmin epänormaaleja polymorfisia systoleita oli päivittäin ollut lähes 9000, kun hoitojen lopussa vain 256.

Rintasyöpä

43-vuotiaalla naisella havaittiin rintakyhmy. Pikainen kudosnäyte paljasti in-situ suodattuvan rintakarsinooman, joka oli tunkeutunut lymfatiehyihin, mikä sysäsi meidät aloittamaan homeopaattisten lääkkeiden, käärme/entsyymivalmisteiden ja yrttien sekä ravinto-ohjelman [sisältäen C-vitamiinia 4,5 grammaa, E-vitamiinia 800 IU/vrk, A-vitamiinia 50000 IU/vrk ja seleeniä 200g kolme kertaa päivässä kolmen kuukauden ajan]. Omasta tahdostaan hän aloitti kasvisruoka-valion noudattaen sitä noin vuoden ajan. Hänelle oli myös suunniteltu radikaali rinnanpoisto oikeaan rintaan ja se operoitiin kolme viikkoa kudosnäytteen tutkimisen jälkeen. Kappaleen analysointi osoitti paikallisen karsinogeenisen alueen, jossa ei ollut todistusaineistoa ujuttautuneesta karsinoomasta ja aksiaaliset lymfatiehyet osoittivat pelkkiä reaktiivisia muutoksia. Kaksi kertaa viikossa annetut otsonihoidot, käsittäen peräsuolihuuhteluna 42,3 mg, aksillaarisina pistoksina 7,05 mg ja autohemoterapiana (25 g/ml), lisättiin potilaan ohjelmaan. Hän noudatti hoitoa täydellisesti noin 12 viikkoa. Mitään muuta hoitoa ei annettu. Tapauksen tarkkailu tehtiin vakavammin B5 testien avulla. Neljä kuukautta leikkausoperaation jälkeen yksi testeistä oli juuri ja juuri positiivinen osoittaen 15:a kyhmyä ja 50 % vapaita soluja (normaali vaihteluväli: 1-9 ja 70–100 %). Täydellinen hoito aloitettiin uudelleen ja sitä jatkettiin 12 viikkoa. Neljä viikkoa terapian aloittamisesta toinen testi osoitti vastaavaa tulosta, mutta muutamaa viikkoa myöhemmin seuraava B5 testi oli negatiivinen. Tämän syöpäantigeenin jaksottaista tarkkailua jatkettiin. Kolme vuotta toisen hoitojakson jälkeen B5 raportoitiin positiiviseksi sisältäen kyhmyjä ja 15/20 % vapaita soluja. Tämä testi oli toistuvasti positiivinen ja se sattui hälyttävästi yhteen toisessa rinnassa havaittujen uusien kyhmyjen kanssa. Tämän vuoksi perinteisen lääketieteen taholta suositeltiin uutta leikkausta, mutta potilaan mielestä oli parempi käydä läpi samat vaihtoehtoiset hoidot, kuin aikaisemminkin. Sama täydellinen hoito-ohjelma aloitettiin ja kyhmy katosi noin kymmenessä viikossa. Tämä varmistettiin riippumattomalla tutkimuksella. Sittemmin jaksottaiset B5 tarkkailut eivät ole paljastaneet epänormaaleja tuloksia enää viimeiseen kahdeksaan vuoteen.

Lähde: Marshall-Manifold, Thomas, Three case reports on the holistic approach to patients with neoplasm including the use of medical ozone. Teoksessa: Proceedings of the 15th Ozone World Congress, 11th - 15th September 2001, Medical Therapy Conference (IOA 2001, Ed.), Speedprint Macmedia Ltd, Ealing, London, UK, 2001.

Säärihaava (Diabeettinen)

Potilas oli 55-kiloinen 62-vuotias nainen, jolla oli kakkostyypin diabetes. Häntä oli hoidettu suun kautta otettavilla antihyperglykemialääkkeillä. Hänelle kehittyi parantumaton haava oikean säären ulkopinnalle pohkeen alaosaan. Potilas ei tupakoinut ja hänen terveydentilansa oli muuten hyvä. Hänet määrättiin ihotautilääkärille, joka hoiti häntä paikallisella lääkityksellä ja ajoittain kirurgisella haavan kaavinnalla poistaen kuolioituneen materiaalin, jota oli kasaantunut haavan pinnalle. Siitä huolimatta haava kehittyi ja eikä sitä kyetty hallitsemaan kuin tulehduskipulääkkeillä. Tuossa vaiheessa potilas ei kyennyt nukkumaan. Kun hän saapui kipuklinikalle, hänelle tehtiin kemiallinen sympatektomi (jolla sympaattisen hermoston toimintaa heikennettiin) kivun vähentämiseksi ja paikallista verenkiertoa tehostettiin vähentämällä katekolamiinitasoja. Haavassa ei kuitenkaan havaittu parantumista, vaikka kivun vakavuusaste vähenikin. Potilaaseen asennettiin katetri lantioseudulle, jota pitkin johdettiin puuduttavaa bupivacaiinia. Vaikka puuduttava vaikutus olikin aluksi hyvä, kahden kuukauden kuluttua potilaalle oli välttämätöntä aloittaa infuusiona annettava morfiinilääkitys (2 mg/vrk), jotta hänen kipunsa pysyisi kontrollissa. Samoihin aikoihin potilaan sisätautilääkäri määräsi hänelle säännöllisen insuliinihoidon (15 yksikköä kahdesti päivässä). Kuusi kuukautta ensimmäisen vierailun jälkeen haava jatkoi pahenemistaan ja verisuonikirurgi ehdotti jalan amputointia. Tässä yhteydessä päätettiin kokeilla otsoni-autohemoterapiaa. Potilas sai aluksi hoitoja kahdesti viikossa. Kun havaittavaa kohenemista oli tapahtunut, hoitoa jatkettiin kerran viikossa. Potilas sai yhteensä 40 hoitokertaa, joiden loputtua haava oli parantunut täydellisesti.

Lähde: De Monte, Amato; Hoyte van der Zee & Velio Bocci, Major ozonated Autohemotherapy in Chronic Limb Ischemia with Ulcerations. Journal of Alternative and Complementary Medicine 11: 363-367, 2005. Abstract

Säärihaava (Tuntematonta etiologiaa oleva verisuonitulehdus)

Potilas oli 57-vuotias mies, joka painoi 80 kiloa. Hän ei juonut, polttanut eikä käyttänyt lääkkeitä. Hänen terveytensäkin oli ollut hyvä, kunnes kaksi vuotta aiemmin hänelle oli kehittynyt useita vesirakkuloita, jotka eivät suostuneet paranemaan tai sulkeutumaan niiden poistamisen jälkeen. Rakkulat kehittyivät syviksi haavoiksi joihin liittyi turvotusta. Konsultoinnit muiden muassa ihotautilääkärien, sisätautilääkärien, allergologien ja verisuonikirurgien kanssa sulkivat pois ihotulehduksen, autoimmuunitaudin ja infektion. Doppler virtausanalyysit eivät todenneet mitään suonien poikkeavuuksia. Paikallisista kudosnäytteistäkään ei voitu päätellä taudin etiologiaa. Potilas sai diagnoosikseen tuntematonta etiologiaa olevan vaskuliitin eli verisuonitulehduksen. Kortisonilääkitysjakso ei pysäyttänyt haavautumisen ja turvotuksen pahenemista. Suun kautta otettu morfiinikaan ei lievittänyt Potilaan yhä kasvavia kipuja, jotka estivät häntä nukkumasta lyhyitä jaksoja lukuun ottamatta. Hän saapui tutkijoiden klinikalle kuusi kuukautta oireiden alkamisen jälkeen sietämättömien kipujen kanssa. Hänen lantioseudulle asennettiin katetri, jota pitkin johdettiin puudutusainetta bupivacaiinia, johon lisättiin myöhemmin morfiinia (3 mg/vrk) kontrolloimaan kipua. Vaikka kipulääkitys olikin tehokas, siitä huolimatta haavat ja alaraajan turvotus pahenivat ja potilas sai vakavan infektion alueelle. Sen seurauksena, neljä kuukautta hänen saapumisestaan klinikalle, hänen kirurginsa ehdotti molempien jalkojen amputointia. Vaihtoehdoksi ehdotettiin otsoni-autohemoterapian kokeilua. Seitsemän viikon aikana kahdesti viikossa annettujen hoitojen jälkeen kipu ja turvotus olivat vähentyneet merkittävästi. 62 hoitokerran jälkeen kahdeksan kuukauden kuluttua, toisen jalan haava oli jo täydellisesti parantunut. Toisen jalan paranemiseen käytettiin vielä 38 hoitokertaa.

Retinitis pigmentosa (silmän verkkokalvon pigmenttisurkastuma): Tapaus 1.

38-vuotiaalla naisella oli bilateraalinen kaventunut näkökenttä, joka aiheutti hänelle liikkumisvaikeuksia jopa tutuissakin ympäristöissä. Myös vähävaloinen ympäristö aiheutti potilaalle huomattavia rajoituksia. Häntä hoidettiin otsoni-autohemoterapialla 15 hoitokertaa. Hoidoissa potilaalta otettiin 200 ml verta, joka otsonoitiin 50 µg/ml otsonipitoisuudella ja infusoitiin takaisin potilaaseen. Hoitoja aneetiin peräkkäisinä päivinä yhteensä 15 kertaa. Ennen otsonihoitoja potilaalle oli suoritettu Farnswotrh 100 värisävyjen havainnointitesti. Samoin hänen verensä hiilidioksidi- ja happiosapaineet tarkastettiin toisessa laboratoriossa. Molemmat testit tehtiin uudelleen hoitojakson päätyttyä. Tulokset olivat lupaavia. Veren happiosapaine oli noussut 92 mmHg:sta 108 mmHg:en. Potilas ei lainkaan kärsinyt mistään hengitys- tai verenkiertosairauksista, joten veren lisääntynyt happipitoisuus oli otsonihoitojen ansiota. Farnsworth 100 värisävyhavaintotestissä potilas teki ennen hoitoja 236 virhettä, kun hoitojen jälkeen virheiden määrä oli pudonnut 148:aan. Myös tätä tulosta luonnehdittiin erittäin merkittäväksi.

Lähde: Marmer, Robert H. & Susan Parks, Ozone Treatment in Retinitis Pigmentosa: Effect on Color Perception and Blood Gasses. Annals of Ophthalmology 30: 161–163, 1998.

Retinitis pigmentosa (silmän verkkokalvon pigmenttisurkastuma): Tapaus 2.

Toinen tutkittu tapaus (Marmer Parks 1998b) oli 37-vuotias mies. Hänen tärkein oireensa oli heikentynyt kyky toimia vähävaloisessa ympäristössä. Esimerkkinä hän luonnehti, että joka aamu saapuessaan töihin, hänen täytyi kulkea valoisan seudun kautta. Saapuessaan auringonvalosta sisätiloihin, hän ei kyennyt edes hississä painamaan oikeaa nappia. Hänen paras näöntarkkuutensa oli muutoin kohtuullisen hyvä (20/40 oikeassa ja 20/30 vasemmassa silmässä). Ennen otsoniterapiaa potilas altistettiin 10 sekunnin stimuloivaan valorasituskokeeseen. Tästä ärsykkeestä palautumiseen meni 3,32 sekuntia. Kontrastitestissä potilaan päivänäöntarkkuudeksi saatiin 20/70 molemmissa silmissä, mutta kun reunoilta aiheutettiin häikäistymistä, potilas ei kyennyt havaitsemaan testikohteita. Hämärätestissä potilas ei kyennyt lukemaan merkkejä lainkaan. Tätäkin potilasta hoidettiin edellisen tavoin otsoni-autohemoterapialla yhteensä 15 peräkkäisenä päivä tehtyä hoitokertaa. Tämän jälkeen potilaan jo ennestään varsin hyvä näöntarkkuus oli parantunut oikeassa silmässä 20/25:een ja pysynyt vasemmassa ennallaan 20/40:ssa. 10 sekunnin valorasituksesta palautumisen meni hoidon jälkeen enää 0,10 sekuntia. Myös oikean silmän kontrastiherkkyys päivänvalossa koheni 20/50:een, mutta pysyi ennallaan vasemmassa silmässä. näkökentän reunoilta aiheutetussa häikäisytestissä potilas ei edelleenkään kyennyt näkemään keskelle. Sen sijaan hämärätestissä näkö oli kohentunut ja molempien silmien näöntarkkuus oli tuolloin 20/100.

Lähde: Marmer, Robert H. & Susan Parks, Ozone Treatment in Retinitis Pigmentosa: Effect on Photo Stress and Contrast Sensitivity. Annals of Ophthalmology 30: 164–166, 1998.